Nyt alkoi huoneessa kuulua sipinää, kuisketta, — olo kävi sanomattoman suloiseksi. Jonkin salaperäisen olennon läheisyys tuotti Arielille viehkeätä nautintoa. Miellyttävä lämpö ympäröi häntä, viluntunne hävisi… Ilma keveni ja kävi helpoksi hengittää, Vaateliaat ja julmat sanat olivat hävinneet olemattomiin. Hänelle omistettiin tyynnyttävää, viihdyttävää vaalintaa. Eräs enkeleistä toi hänelle juotavaksi kuumaa nestettä, jolla oli kukkivien puiden tuoksu ja hunajan maku… Toinen asetti hänen otsallensa jotakin, josta levisi verratonta vilpeyttä, jotain raikasta, jonka täytyi olla valkeata ja joka levitti suloista lemua… Kenties se oli lilja, jota jouluenkeli aina pitelee kädessään… Ja tuon hyväilyn taivaallinen voima vaikutti niin rauhoittavasti, että runoilija lakkasi seuraamasta tapahtumain kulkua…
Hän heräsi vasta päivän valjettua, riemukellojen sointiin. Hänen päänsä tuntui raskaalta ja ruumiinsa aralta, mutta hänen ajatuksensa olivat selvät, — kuume ja kauhea päänpakotus olivat poissa. Millainen yö hänellä olikaan ollut! Millainen painajainen kammottavine unineen!… Hän liikahti ja tunsi yllään pehmeän untuvapeitteen.
»Ihmeellistä», ajatteli hän, »enhän muista ollenkaan…»
Hän nousi, avaten verhot lumisen päivän valolle, ja pysähtyi hämmästyneenä uunin luo, missä vielä oli jäljellä hiillos äsken loppuunpalaneesta valkeasta…
Joku — soreavartinen, vaaleakasvoinen olento — nukkui nojatuolissa uunin edessä.
Ariel olisi voinut luulla, että joku jouluenkeleistä, väsyneenä suomastaan huolellisesta hoidosta, oli nukahtanut siihen… Mutta varmaankin käy enkeleitä maalatessaan itsekin niiden näköiseksi… Hän näki kaksi pientä paljasta jalkaa hopeatohveleissaan, jotka sisustuksensa puolesta parhaiten soveltuivat lämmittäjiksi noille sieville paleleville naisjaloille…
Ja hellästi, hurmaantunut kiitollisuudenilme katseessaan, runoilija polvistui saamansa ihmelahjan eteen. Kaikkivaltias — ja silti veitikkamainen — jouluenkeli oli tähtösen asemesta tuonut hänelle onnen, viehkeän maallisen onnen.
PRINSESSA HELMEN TARINA.
Kun prinsessa Helmi oli ehtinyt viidentoista vuoden ikään, vei kuningas, hänen isänsä, hänet norsunluiseen linnaan, niissä kuningatar-vainaja oli asunut, ja sanoi hänelle:
— Tämä on nyt sinun asuntosi.