Tuossa liioitellussa, hennon arassa komeudessa, missä tuhannet sulotuoksut täyttivät ilman, eleli Helmi aarteista arvokkaimpana, harvinaisimpana kukkasista. Mutta yksinäisyydessä ei hän suinkaan aikonut kuluttaa päiviänsä. Hän kokosi linnaansa komeaa hoviväkeä, pani toimeen juhlia ja kunnioitti kuninkaan pitoja läsnäolollaan. Kantotuolissaan tai ratsunsa selässä hän myöskin suvaitsi esiintyä, ylväänä kuin pikku epäjumala, heitellen sormenpäillään, jotka eivät olleet koskaan käsitelleet tavallista rahaa, kultakolikotta teille, joilla kerjäläisiä kuljeksi. Häntä huvitti myös liikuskella uhkean seurueen ympäröimänä kaupungilla, joen rannoilla, metsissä, ja minne hänen tiensä kävikään, kaikkialla hän halusi itselleen jotakin — helyjä tai muita taide-esineitä, puutarhoja, linnoja — tai hän tahtoi nähdä ja kuulla tanssia ja laulua. Kaikki hän sitten maksoi korkeaan hintaan, mutta hymyilyä ei häneltä liiennyt kenellekään.
Täyttymätöntä toivetta ei prinsessa koskaan kokenut, ja tuo rajaton valta tuotti hänelle enemmän tyydytystä kuin toivotut seikat, jotka hän kohta unohti. Enemmän kuin läheisten henkilöitten rakkaus merkitsi hänen ylpeälle mielellensä ihailu, jonka ihmisjoukko omisti hänelle, jumalalliselle, mahtavalle ja salaperäiselle olennolle, joka erosi muista naisista samassa määrin kuin linnan ansareitten orkideat muista kukista.
* * * * *
Kukkiin oli prinsessa kiihkeästi mieltynyt. Niitä piti linnassa olla niin yksinkertaisimpia lajeja kuin uhkeimpiakin. Luonnontutkija olisi hänen puistossaan havainnut edustajia koko kuningaskunnan kukkamaailmasta sekä lisäksi muiden maiden kiinnostavimmista lajeista.
Eräänä päivänä, kun prinsessa Helmi oli huviretkellä maalla hovinaistensa ja henkivartijoittensa kanssa, hän havaitsi erään nuoren paimentytön povella kukkasen, jota hän ei ollut nähnyt koskaan ennen.
Se oli pieni sinikello, muodoltaan ja värivivahdukseltaan niin viehättävä, että se tuntui vetävän vertoja kuninkaallisten kukkatarhojen ihanimmille ja harvinaisimmille lajeille.
— Mikä kukka tuo on, pienokaiseni? kysyi prinsessa.
— En tiedä sen nimeä, armollinen rouva, vastasi tyttö arasti. — Se kasvaa ainoastaan tuolla kaukana vuorenharjoilla, ja sielläkin se on hyvin harvinainen.
Ja hän viittasi päivänpaahtamalla kädellänsä taivaanrannalla siintävään selänteeseen.
— Kuinka sinä sitten olet sen saanut? huudahti Helmi ihmeissään.