Paimentyttö loi katseensa maahan, hilpeästi hymyillen:
— Sulhaseni paimentaa vuohia tuolla ylhäällä, sanoi hän, — ja hän on tuonut sen minulle. Minun täytyi häntä torua, sillä saadaksensa tämän kukan hänen täytyi panna henkensä vaaraan.
Prinsessa ajatteli itseksensä että kauniin kukan takia kyllä kannatti uhrata viheliäinen ihmishenki, ja ylhäältä hevosen selästä hän heitti silkkikukkaron, joka putosi maahan iloisesti kilahtaen.
— Minä pidän kukkasestasi, sanoi hän. — Anna se minulle ja ota tuo kukkaro!
Silloin tapahtui hämmästyttävä seikka: Paimentyttönen, joka huonoissa pukineissaan vaikutti niin viheliäiseltä, painoi kukkasen povellensa ja huudahti, kukkarosta välittämättä:
— En toki, armollinen rouva. Kukkaseni ei ole kaupaksi…
Kieltävää vastausta pyyntöönsä ei prinsessa ollut saanut vielä koskaan. Hänestä tämä tuntui uudelta seikkailulta, niin ettei hänelle aluksi tullut mieleen edes siitä vihastua.
— Osaat valvoa hyvin etuasi, pienokaiseni, sanoi hän. — Mutta minä haluan saada tuon kukan, enkä ole paha. Ota tämä vielä lisäksi — tehkäämme vaihtokaupat!
Ja hän tarjosi hänelle safiirisormusta.
Mutta tyttö pudisti päätänsä.