— En voi siihen suostua, armollinen rouva, sanoi hän, — sillä tämä kukka on sulhaseni lahja. En vaihtaisi sitä suurimpiinkaan rikkauksiin.
Kuullessaan nuo sanat Helmi rypisti kulmiansa.
— Sepä olisi ihmeellistä, sanoi hän, -— jollen pääsisi voitolle tuollaisesta paljasjalkaisesta tyttöletukasta!
Ja kääntyen höyhentöyhtöisten henkivartijoittensa puoleen hän sanoi:
— Ottakaa tuo kukka! Haluan saada sen!
Eräs henkivartijoista yritti toteuttaa käskyn, matelevana ja julmana. Mutta äkkiä asettui muuan mies, joka juuri oli saapunut paikalle, raudanharmaan vinttikoiran seuraamana, vapisevan tyttösen rinnalle, pidättäen halveksivalla liikkeellä tuon lähestyvän hulttion.
Tulokas oli puettu ylimyksen tavoin, joskin varsin yksinkertaisesti. Prinsessa ei tuntenut häntä, eivätkä hänen hovinaisensakaan. Kauniiksi ei häntä olisi sanottu, mutta huomaamatta eivät hänen miehekkäät kasvonsa ja hänen kookas, ylväs vartensa olisi missään jääneet. Ne kuvastivat jalointa ylhäisyyttä: sydämen ja ajatustavan aateluutta.
Muukalainen oli kunnioittavasti paljastanut päänsä, ja tervehtien prinsessaa hän lausui:
— Teidän Korkeutenne, rukoilen armoa tämän lapsukaisen lemmentodisteelle!
Mutta tointuen pian hämmästyksestään, prinsessa lausui, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan tuota pyyntöä: