— Vartijat, ettekö kuulleet käskyäni!
Äskeinen vartija ei uskaltanut olla noudattamatta herrattarensa käskyä, vaikka muukalaisen ryhti saattoi hänet levottomaksi. Hän yritti jälleen lähestyä tyttöä. Mutta nyt vinttikoiran omistaja otti häntä niskasta, heittäen hänet maahan.
— Teidän Korkeutenne, sanoi hän, katsoen prinsessaan pelottomasti, mutta uhmailematta, — te olitte aikeissa tehdä huonon teon, mutta Jumalan armosta minä tulin sen estämään.
— Tule, lapseni, lisäsi hän, ojentaen kätensä paimentytölle, — ole levollinen, saat kyllä pitää rakastettusi sinikellon.
Komea ratsastajatar vapisi raivosta. Pari vartijapäällikköä yritti kiiruhtaa rikollista rankaisemaan, mutta Helmi pidätti heidät kädenliikkeellä.
Hänen huulensa vavahtelivat, hänen kasvoillensa levisi norsunluun väri, hänen koukistuneet sormensa tarrautuivat kiukkuisesti ohjaksiin. Kiihkeä taistelu kävi hänen mielessänsä. Luoden lopuksi ylvään ivallisen katseen rohkeaan vastustajaansa hän lausui:
— Luovun tuosta kukasta, sillä oikeastaan olen jo väsynyt sen sineen!
* * * * *
Prinsessa oli päivämääriä huonolla tuulella, ja hoviväki mietti päänsä puhki kuinka häntä voitaisiin huvittaa. Lopuksi eräs seuraneiti luuli keksineensä oivan keinon prinsessan huvittamiseksi, lukemalla hänelle muutaman tuntemattoman runoilijan ylistyslauluja kaupungin nuorille tytöille, joiden viehkeys oli häntä ihastuttanut. Nuo runot olivat kauniita sisällöltään ja niin sulosointuisia, että niitä kuultua viulunsävel vaikutti räikeältä, ja että mahtava prinsessakin sanoi, ettei hän ikinä ollut lukenut eikä kuullut mitään niin viehkeää.
— Mikä on tuon runoilijan nimi? tiedusteli hän.