Ihastuneena siitä, että jokin seikka jälleen kiinnosti prinsessaa, kiiruhti eräs hovimiehistä vastaamaan:
— Tuo runoilija, jonka runoista tunnetaan vasta viisi taikka kuusi, käyttää nimeä Percinet. Mutta tämä on vain salanimi, eikä kukaan tiedä mitään hänen elämästänsä. Mutta ne, jotka ovat halunneet ilmaista hänelle ihailunsa, ovat kirjoittaneet hänelle sen miehen välityksellä, joka piirtää hänen runonsa kultakirjaimilla valkoiselle pergamentille, ja joille luotettava palvelija tuo viestejä runoilijalta.
— No hyvä! huudahti prinsessa. — Herra Percinet omistaa suuremmat runoilijalahjat kuin kaikki hovirunoilijani yhteensä, ja minä haluan saada häneltä runoja, jotka eivät vielä ole kierrelleet kaupunkia. Vietäköön hänelle lipas täynnä kultaa, että hän ylistäisi kuninkaallista valtaani.
Mutta kun odotettu vastaus saapui, vallitsi norsunluulinnassa pelästys ja kauhu. Runoilija Percinet oli palauttanut kullalla täytetyn lippaan, sanoen etteivät tuhannet sellaiset lahjat saisi häntä ylistämään sadepäivää, eivätkä tuhannet prinsessat voisi estää häntä ylistämästä päivänpaisteista aamua tai kuutamoiltaa. Hän piti enemmän runojensa helkkeestä kuin kullan kilinästä, ja tottuneena laulamaan kauneudesta ja kunniasta, hän ei pystynyt virittämään virttä vallan ylistykseksi.
* * * * *
Kuullessaan tuon vastauksen prinsessa tyrskähti nauruun, joten kukaan muukaan ei uskaltanut käsitellä sitä vakavasti. Mutta tuossa naurussa ei ollut hilpeyttä, ja meni viikon päivät, ennenkuin hänet saatiin unohtamaan tuo kiusallinen tapaus. Tämän päämäärän saavuttamiseksi eräs hovin mahtavista kertoi muutamana iltana komeista turnajaisista, joita hän oli ollut katsomassa muutamain muiden hovimiesten kanssa. Ritari, jonka kerrottiin suorittaneen mitä uljaimpia sankaritekoja, oli siellä vaatinut taisteluun ja voittanut valtakunnan kuuluisimmat taistelijat. Mutta voittaja oli pitänyt kilpataistelun päätyttyäkin hopeakypäränsä päässään, eikä kukaan voinut kehua nähneensä hänen kasvojansa silmikon suojatta.
Prinsessan silmät säikkyivät. Soturin tyttärenä hän piti taistelukuntoa arvossa ja häntä miellytti asepukujen kalske ja miekkojen kimmellys.
— Otettakoon lujimmat tangot, sanoi hän, — sälytettäköön valkoisen muuliaasini selkään niin paljon hopeaa kuin se voi kuljettaa, ja pestattakoon sillä palvelukseeni tuo voittamaton sankari, missä hän lieneekin. Haluan saada hänet henkivartijakseni. Hänen pitää kulkea kantotuolini edellä ja suojella minua julkeilta ja rikollisilta ihmisiltä.
Ymmärrettiin hänen muistelevan tuota paimentytön puolustajaa ja kaikki loivat katseensa maahan. Sitten kiiruhdettiin viemään ritarille hänen viestinsä ja kallisarvoiset lahjansa. Mutta ritari vastasi, että hänen miekkansa oli aina palvellut vain yleviä päämääriä, — puolustanut uskontoa, valtaistuinta ja turvattomia, eikä se ollut myytävänä poliisipalvelukseen edes kullastakaan, saatuansa verikasteensa niin monen uljaan vihollisen kanssa otellessaan.
* * * * *