Prinsessa polki jalkaa, huutaen että ritari oli tolvana, että kaikki ihmiset olivat liittoutuneet häntä ärsyttääksensä ja että hän oli onnettomampi kuin tiellä tallattavat kivet. Mutta huonosta tuulestansa huolimatta hän suostui noudattamaan kuninkaan kehoitusta, jonka tämä turhaan oli uudistanut alinomaa ainakin jo kahden kuukauden aikana, luvaten valita puolisoksensa jonkun noista kosijoista, jotka hänen välinpitämättömyytensä saattoi epätoivoon.
Kuningas pani toimeen suuret pidot ja kutsutti niihin naapurimaitten hallitsijat, jotka kaikki olivat kosineet kaunista Helmeä. Prinsessa saapui niihin kullalta ja hopealta hohtavassa puvussa, joka näytti olevan kudottu auringon ja kuun säteistä. Hänen tukassaan hohti, timanttikruunun ohella, harvinaista lajia olevain lummekukkien muodostama sädekehä.
Kalpeana, ylväänä, pää pystyssä hän istui valtaistuimellaan, mistä hänen laahuksensa laskeutui maahan raskaina, hohtoisina poimuina. Liikkumattomin kasvoin hän kuunteli mahtavintenkin kuningasten ihailun ilmauksia.
Juhlaan olivat saapuneet kaikki kuningaskunnan kuuluisat henkilöt. Prinsessa Helmi tiedusteli muutamien unohtamiensa tai hänelle outojen henkilöitten nimiä, ja samassa hän vavahti huomaamattomasti. Lähellä akkunaa, jonkun matkan päässä ryhmästä juttelevia nuorukaisia, joilla oli vaaleat puvut ja silkkiröyhelöt, seisoi kookas ylhäinen herra, hienompi ja ylväämpi mustissa samettipukineissaan kuin kukaan muu koko seurueessa. Hän keskusteli erään kamariherran kanssa, joka tarkkasi hänen puhettansa erityisen kunnioittavin ilmein.
Helmi tunsi heti tuon miehen. Hän oli ainoa olento, joka oli rohjennut lausua prinsessalle nuhteen sanan vasten kasvoja ja puhutella häntä melkein käskevään sävyyn.
— Kuka on tuo mustapukuinen ylimys? tiedusteli prinsessa kamariherralta.
— Hän on herttua Renaud, vastasi puhuteltu. — Hän palasi vasta joku aika sitten raakalaiskansojen maista, missä hän on voitoillansa lisännyt hänen Majesteettinsa valtaa. Teidän Korkeutenne tietää, että hän on varsin vanhaa sukua. Tosin tiedetään, ettei hänen rikkautensa vedä vertoja hänen hyveillensä, mutta jokainen myöntää, ettei ole olemassa oivallisempaa soturia, oppineempaa pappia eikä herttaisempaa aatelismiestä. Monet nuoret tytöt, ylhäisintäkin sukua, pitäisivät suurena onnena saada herttua Renaud'in puolisoksensa, jollei tuon uljaan ritarin sydän olisi yhtä voittamaton kuin hänen miekkansakin.
— Mikä ylpeä olento! mumisi prinsessa.
Ja kamariherra, joka ei kerskaillutkaan olevansa mikään naissydänten tuntija, pahoitteli sitä, ettei herttua Renaud nähtävästi tällä taholla voittaisi suosiota.
Seuraavana päivänä kuningas meni norsunluulinnaan, muistuttaaksensa prinsessaa hänen lupauksestaan ja tiedustellakseen hänen valitsemansa puolison nimeä.