Legenda.
Kevään alkaessa elpyä eloon olivat Floryse ja Fridolin kihlautuneet keskenään. Maaemon todellisina lapsukaisina olivat hekin tulleet tietoisiksi tunteistansa silloin, kun maa herää ja koristautuu juhlapukineillaan, ja kertoaksensa päivän vanhasta onnestansa Roselinelle, Florysen rintasisarelle, olivat he lähteneet astelemaan käsi kädessä kaupunkia kohden, jo vihertävien nurmikenttien poikki.
— Huomenna on juhlapäivä, sanoi Fridolin, — ja huomenna panen kihlasormuksen sormeesi. Mikä onnellinen mies minä olenkaan! Joka kesä saan viljaa aurani kyntämästä vaosta ja omistan alati sinun sydämesi. Mitä muuta voisinkaan toivoa?… Ylistetty olkoon Jumala ja siunattu olkoon maa!
Neiti Roseline kuunteli haaveellisena hänelle lähetettyä ballaadia, jota hovipoika hänelle luki hänen jalkojensa juuressa, ja nuo vaaleiden paksujen palmikkojen kehystämät kasvot kuvastuivat, hennon pyhimyksenkuvan kaltaisina, auringossa hohtavaan moniväriseen akkunaan.
— Jumala suojelkoon teitä ja katsokoon liittoanne suopein silmin! sanoi hän, hymyillen ystävilleen, jotka uskoivat hänelle ilonsa. — Olen yhtä tyytyväinen kuin tekin, sillä isäni on luvannut minut puolisoksi herra Bertramille, kuninkaan rahastonhoitajalle, joka on ihaillut minua jo vuoden ajan.
Ja kaunis Roseline halusi näyttää Floryselle herra Bertramilta saamansa kultasormuksen, jonka lipas oli valmistettu pitsinmuotoiseksi taotusta kalliista metallista ja koristettu hohtavilla jalokivillä.
Floryse katseli sitä ihaillen. Mutta ajatelkaas! tuon lahjan näkeminen tuhosi Fridolinin sydämestä onnen tunteen. Tytön liverrellessä paluumatkalla hänen rinnallansa ja kertoessa tuhansista viehättävistä pikkuseikoista, hän pysyi vaiteliaana, ja katsoessaan morsiamensa kirkasta hipiää, taivaansinisiä silmiä ja silkkikutreja hän ajatteli:
»Tyttöni on suloisin kaikista maailman naisista. Miksi en ole rikas, niin että voisin lahjoittaa hänelle koruja, helmiä, kultaa!»
Saatettuaan nuoren tytön majan ovelle, missä isoäiti häntä odotti, hän harhaili pitkin kenttiä, ajatellen halveksivasti tuota pientä pajulipasta, jonka hän oli edellisenä iltana palmikoinut niin huolellisesti ja joka sisälsi Floryselle annettavan hopeasormuksen.
— Oi kuinka köyhä olenkaan! toisteli hän itseksensä. — Maa on hyvä äiti, mutta juro tunteiltansa. Hän antaa minulle leipää elatukseksi Floryselleni, mutta ei jalokiviä, joilla voisin hänet koristaa!