— Sanon teille salaisuuden, Coelio! Kun ikuisten lunten pitkällinen uni yritti tukehduttaa pikku haltiattaren, silloin heräsi hänen vastustuskykynsä! Hän ei tahtonut enää olla haltiatar, hän tunsi olevansa nainen. Hän ikävöitsi elämää eikä kuolemattomuutta. Häntä pidätti ääni, jonka hän kuuli kukkivasta metsiköstä, ja se oli ylimyksen, kuninkaan ääni… Hän tiesi, ken tuo runoilija oli, joka oli henkiä voimakkaampi, voimakkaampi ikuisten lunten unta. Hänen nimensä oli Rakkaus. Minä en kuole, Coelio, elämä on niin ihanaa! Olen uneksunut tapaavani huomenna hänet, joka minua rakastaa… Huomenna, huomenna!
— Tämä on tarinan oikea loppu, vastasi vanhus.
Salatakseen kyyneleensä hän käänsi katseensa toisaanne.
Hieldis eli viimeistä päiväänsä. Kun pikku prinsessa seuraavana aamuna odotti lemmittyänsä, sulki kuolema hänet hellään syleilyynsä, suudellen hänen kiihkeitä silmiänsä.
Kun Hieldis, myrttikruunu päässään, viehkeänä ja hentona kuin kallisarvoinen veistokuva, lepäsi orvokkien keskellä valkoisilla patjoillaan kulta-arkussa, silloin suutelivat kuningas ja prinsessat itkien hänen otsaansa, hänen silmiänsä, hänen Sormustensa helmiä…
— Hieldis-parka, valittivat he, — oi, pikku prinsessaparka!
* * * * *
Mutta Coelio-vanhus, seisten syrjässä, pudisti päätänsä.
Hän mietiskeli, oliko syytä sääliä pikku prinsessaa, joka oli odottanut onnea, luottaen varmasti sen tuloon, ja joka oli kuollut tuon haaveen hurmaamana, tietämättä ettei se toteutuisi…