Hän harhaili puistossa, jonka harva lehdistö kuvastui epämääräisesti, rajaviivoitta taivaalle. Äkkiä hän havaitsi kiven, joka oli valkoinen kuin alttarikivi. Värittömässä ruohikossa kasvavat orvokit painoivat sitä vastaan päänsä, ikäänkuin surren jotakin yhtä katoavaista kuin ne itse. Muistellen vaalean haltiattaren sydäntä Coelio siirsi runoilijan uteliaisuudella kiven paikaltansa.
Kosteassa maassa hän näki kauniin kuvitetun kirjan, jonka hän avasi sanomattomalla kunnioituksella. Sen kultareunaiset lehdet olivat kirjoitetut täyteen naisen käsialalla. Kynää pitelevät laihat sormet olivat vavisseet, ja silmistä, jotka seurasivat kirjoitusta, oli tipahtanut kirkas kyynelkarpale toisensa jälkeen, jättäen jäljen pergamenttiin…
Coelio luki. Heikko, murtunut nainen siinä uskoi, väsyneenä yksin kantamaan kärsimyksensä, ne tuntemattomalle, salaperäiselle olennolle. Nuo sivut uhkuivat epämääräisiin sanoihin puettua hellyyttä, hämäriä unelmia. Vaalea haltiatar siinä lauloi lauluansa, sydämensä laulua, sävelittä, kyynelin ja sulotuoksuin, vaatimatonta lauluansa, joka odotti vastausta runoilijan sydämeltä.
Coelio oli luullut, että vuodet olivat ainaiseksi kuivanneet hänen silmänsä, mutta nyt kostuivat hänen haalistuneet ripsensä. Hän muisteli aikaa, jolloin hän oli lukenut nuo ajatukset ja tunteet rakastamansa naisen sinisistä silmistä, hän kaihosi menneitä hetkiä ja noita silmiä, jotka olivat sulkeutuneet. Ilman henkäykset, jotka liehuttelivat hänen hopeahapsiansa, toivat mukanansa muistoja, hentoja ja salaperäisiä… Ne lähtivät kuljettamaan hänen aatoksiansa lentimillään… Ottaen kultakynän, joka oli käyttämätönnä entisajoista saakka, hän alkoi kirjoittaa kirjan tyhjille loppulehdille runoja… muinoin sepittämiänsä.
Seuraavanakin päivänä oli Hieldis hajamielinen, kuunnellessaan Coelion soittoa, mutta hänen poskillensa oli tullut ruusunhohdetta ja riemu säteili hänen silmistänsä.
— Eilen olin unohtanut tuon tarinan lopun, Coelio, sanoi hän, — nyt muistan sen… Pikku haltiattaren sydän lauloi kauan kiven alla, sitten, eräänä päivänä — oi, ajatelkaa mikä viehättävä päivä se oli! — kuuli runoilija tuon laulun. Tuo tuntematon laulu sai haaveita hereille hänen mielessänsä… hän yhtyi lauluun… niin hellin, niin kaunein sanoin! »Oi!» ajatteli haltiatar, »nyt voin nukahtaa ainiaaksi lumeen.»
— Tuo loppu ei ole vielä sellainen, kuin toivoisin, sanoi Coelio.
Ja illan tultua hän meni jälleen kohottamaan valkoista kiveä, ja seuraavina iltoina hän teki samaten. Hieldis kävi joka aamu poimimassa orvokkeja, jotka kukkivat kukkimistaan, kuin kiiruhtaen kukkimaan tarpeeksensa ennen talven tuloa.
Niin kului aika. Pikku prinsessa oli pian täyttävä kaksikymmentä vuotta. Hän kuihtui kuihtumistaan, hänen hento vartensa katosi puvun poimuihin, vähäisinkin liike saattoi sormukset vierähtämään hänen sormistansa… Päivä päivältä kuulsi hänen sinipunainen suoniverkkonsa aina selvemmin kellahtavan ihon lävitse, mutta päivä päivältä tulkitsi hänen kiihkeä katseensa yhä suurempaa onnea. Noissa lyijynharmaissa kasvoissa elivät enää vain silmät! Mutta Hieldis ei puhunut enää kuolemasta.
Kohottautuen istumaan pielustensa varaan, posket hehkuvina, hän sanoi lempeällä äänellä: