— Meren synkkä ilmekö teidän mielessänne herättää nuo kuolemanajatukset?
— Ah, huudahti Hieldis, — kuinka ne eivät valtaisi mieltäni? Lapsuudestani saakka on jokainen minuun kiintynyt katse niitä kuvastanut, olen kuullut ne jokaisessa minuun kohdistetussa puhuttelussa. Äitini maalattiin kahdenkymmenen vuoden vanhana ruusujen peittämällä vuoteella, silmät suljettuina, ryppyisessä kädessään lilja, jonka kalpeus ei vedä vertoja hänen kuolinkasvoillensa. Tuo kuva on hyvin minun näköiseni, Coelio.
Pikku prinsessan katse oli koko ajan kiintynyt helmenhohteiseen taivaanrantaan. Johtaaksensa hänen ajatuksensa toiseen suuntaan, Coelio pyysi että hän kertoisi hänelle jonkun noista ihmeellisistä taruista, joita pohjolan asukkaat kertoelevat iltojensa ratoksi.
Prinsessa alkoi kertoa:
— Oli kerran hyvin vaalea ja hyvin kaunis haltiatar, jonka täytyi toisen häntä mahtavamman hengen määräyksestä viettää päivänsä syvällä huurrelinnassa. Hänen täytyi olla siellä vankina siihen päivään saakka, jolloin hän vaipuisi ikuisten lunten uneen, joka on talven haltiatarten paratiisi. Eräänä aamuna, kun auringon säde liekehti ylhäällä vuorten harjalla, haltiattaren sydän alkoi laulaa kuin lintu. »Vaiti, vaiti», sanoi hän sydämellensä, »en saa kuunnella sinua, suloinen laulu». Mutta sydän ei vaiennut. Silloin mietti haltiatar: »Mitä hyödyttää sydämen omistaminen, jollei saa rakastaa!» Ja hän riisti valkoisilla sormenpäillään povestansa tuon pienen laulavan esineen, pujahti sitten hetkiseksi pois linnasta ja piilotti sen kiven alle metsänsopukkaan, missä syysorvokit tuoksuivat. »Hyvästi, sydämeni, hyvästi!» lausui hän. »Siellä saat sinä laulaa. Kenties tulee vielä päivä, jolloin joku hellämielinen runoilija kuulee valituksesi… Hän ei tiedä, mistä se tulee, minne menee… Mutta sen surumielisyys viehättää häntä. Ja minä iloitsen siitä kylmässä linnassani.»
Pikku prinsessa vaikeni ja vanhus kysyi:
— Loppuiko tarina siihen?
— Siihen se loppui, Coelio, vastasi prinsessa.
Ja hitain askelin poistui pikku prinsessa parvekkeelta linnaan, kuninkaallisen puvun verhotessa jäykin poimuin hänen hentoa varttansa.
— Oi pikku prinsessaparka! ajatteli Coelio. — Jospa olisin nuori kuten sinä. Joka ilta tuudittaisi soittoni sinut uneen, joka aamu panisin salaa messukirjaasi mitä kauneimpia runoja, ja päivisin pysyttelisin, kuten uskollinen koirasi, alati luonasi ja kuiskaisin sinulle arkoja lemmensanoja… Hellyyteni olisi tosin vain viehkeää unta, herttainen haave, joka hyväilisi neitseellistä sydäntäsi, mutta näkisinhän sinun edes hetkisen hymyilevän elämälle, sinä hentonen kuoleman saalis!