Kaukaa kuului nuorten tyttöjen laulua… Merenkalvon yläpuolella sijaitsevan linnanparvekkeen nurkkauksessa istui pikku prinsessa, katse haaveksivana, käsi sormustaakkoineen laskettuna väsyneellä liikkeellä suuren vinttikoiran selkään.
Pikku prinsessan silkkihiukset, hohtoisat kuin hänen kruununsa, valuivat paksuina palmikkoina pitkin samettipieluksia, mutta hänen voimaton päänsä ei näyttänyt jaksavan kannattaa noita kahdenkertaisia koristeita, kuningattaren ja naisen. Hopeakirjailuin koristettu silkkipuku näytti painollaan rasittavan liiaksi tuota hentoa ja perin kalpeaa olentoa, hänen otsansa sairaalloinen väri muistutti hortensioista, jotka muutaman askeleen päässä hänestä viettivät kuihtuvaa elämää komeissa ruukuissansa.
Ja Coelio-vanhus katsoi häneen alakuloisesti, kosketellen vienosti luuttunsa kieliä. Hänet oli valittu opettamaan tässä hovissa vieraita kieliä, ja kauniista isänmaastaan erotettuna oli hän täällä vieraalla maalla kiintynyt talvisen seudun sairaaseen lapsoseen, joka niin lempeänä kuunteli hänen kertomuksiansa maista, missä meri aina on sininen ja aurinko kultainen.
Mitä hakikaan pikku prinsessa noista helmiäisvärisistä usmajoukoista, jonne kalastajain purjeet katosivat, toiset toistensa jälkeen? Mitä hakivatkaan hänen sinisilmänsä, koiran sulkiessa luomensa hänen hyväilystään nauttien?…
— Coelio, mumisi hän, — minä mietiskelen, mitä varten oikeastaan olen syntynyt… Sanotaan usein: hän on onnellinen kuin prinsessa… Minä olen prinsessa, ja kumminkin tuo masennuksen kysymys kohoaa huulilleni. Luuletteko että sellainen kysymys on koskaan herännyt noiden laulavien tyttösten mielessä, jotka ammentavat vettä tuolla kaivolla… Mitä varten olen siis syntynyt, Coelio?
Coelio, joka läheni elämän loppua, tiesi hyvin, että on paljonkin kysymyksiä, joihin tämä elämä ei voi suoda vastausta, mutta hän ei rohjennut sitä sanoa, peläten pahoittavansa prinsessaa. Hymyillen hän vastasi:
— Pian tulee nuori ja kaunis kuningas noutamaan teidät linnaansa… silloin ymmärrätte, mitä varten olette syntynyt.
Prinsessa Hieldis pudisti päätänsä.
— Kuukauden kuluttua täytän kaksikymmentä vuotta, vastasi hän, — ja minua ei nouda täältä mikään kuningas, vaan haudankaivaja. Olen perinyt äidiltäni taudin, johon hän kuoli siinä iässä. Mikään prinssi ei haluaisi minua puolisoksensa, sillä voisin jättää taudin perintönä pojilleni… Ikätoverini palmikoivat hilpeinä myrttikruunujansa, minä saan sen päähäni, vaipuessani haudan lepoon.
Coelio koetti yhä vieläkin hymyillä.