Epäilemättä herttua Renaud, joka oli käyttänyt hopeista ritarinkypärää, myöskin oli pidellyt runoilija Percinet'in kynää. Mutta Helmi ei ilmaissut hänelle tuota havaintoansa, ja herttua Renaud puolestansa ei ollut tietävinään että valkopukuinen tyttönen, joka vaatimattomana hymyili hänelle linnan parvekkeella, oli sama neitonen, jonka hän oli nähnyt kopeana kuninkaantyttärenä, timanttikruunu päässään ja kylmähkön upea lummekukkakehä kulmillaan, sama olento, joka oli luullut voivansa häikäistä arvollaan ja rikkaudellaan miehen, jonka sydäntä ei kukaan vielä ollut voittanut.
Päivät menivät menojaan, sitten tuli aika, jolloin herttua Renaud pysyi kauan poissa. Palatessaan linnaan hän oli hyvin kalpea. Liiaksi liikutettuna voidakseen puhua, katsoi Helmi häneen kysyvästi. Silloin hän polvistui neidon eteen, ja sanaakaan puhumatta, rukoillen ainoastaan tuolla muutoin niin ylväällä katseellansa, hän ojensi hänelle kukkasen.
Se oli lemmen kukkanen, tuo pieni sinikello, joka ei kasva muualla kuin vuorten harjalla ja jota vuohipaimenen morsian ei olisi luovuttanut mistään rikkauksista. Renaud oli käynyt noutamassa sen varsin kaukaa, ylängöiltä… Ja Helmi käsitti, mitä se merkitsi.
* * * * *
Istuen kuninkaan rinnalla tuon vaatimattoman asuntonsa parvekkeella, josta hänen oli lähdettävä, palatakseen norsunluulinnaan, odotti prinsessa Helmi sulhoansa, ja kädet täynnä kukkaseppeleitä lähestyivät häntä köyhät, joiden silmistä hän oli kuivannut kyyneleet.
Hän tervehti heitä ystävinä, hän tulkitsi heille sydämensä tunteita, hän antoi heille lahjoja, ja kaikki hymyilivät.
Silloin pieni, hyvin heikko ja kalpea lapsi, jota hän oli tuuditellut lauluillansa ja huvittanut saduillaan, painautui hänen helmaansa.
— Minä rakastan teitä, prinsessa, mumisi hän suurena salaisuutena. — Kun tulen Jumalan luo, laulan hänelle teidän laulujanne ja kerron teidän tarinoitanne, ja sitten poimin pienten enkelien kanssa tähtiä, ja niistä me rakennamme teille kauniin valtaistuimen taivaaseen.
KIVEN ALLE KÄTKETTY SYDÄN.
Syksyinen tarina.