Mutta kun hän eräänä iltana hämärän tullen lähti hitaasti kulkemaan metsän poikki kotiinpäin, havaitsi hän äkkiä puiden keskellä kookkaita varjoja. Äkkiä ympäröi lapsiparan ryövärijoukkue, joka aikoi viedä hänet mukanaan luolaansa, pakottaaksensa kuninkaan maksamaan suuret lunnaat.
Prinsessa oivalsi hyvin, ettei vastarinnasta olisi mitään hyötyä. Hän uskoi sielunsa Jumalan huomaan, mutta jännittäen voimansa äärimmilleen hän kohotti epätoivon huudon kaiun kerrattavaksi… Heti näkyi hämärästä kypärän välke, metsiköstä kiiruhti harmaan vinttikoiran seuraama mies. Hän oli kookas, ylhäinen herra, ja hänen kypäränsä oli hopeasta.
Kuten voi käsittää kävi ottelu tuimaksi, ja mielenliikutuksesta menetti Helmi tajuntansa. Hänet herätti jälleen tajuihinsa vakava ja lempeä miehenääni, joka puhui hänelle rukoilevasti. Silmät vielä suljettuina, tunsi prinsessa lepäävänsä sammaleilla ja hän kuuli nämä sanat:
— Helmi, rakas pikku Helmi, armahtakaa minua ja tointukaa!
Hän avasi silmänsä ja näki edessään herttua Renaud'in, joka hopeakypärän silmikko avattuna, tuskan ilme hienoilla kasvoillansa, pyrki herättämään häntä tajuntaan.
— Missä minä olen? sopersi Helmi.
— Älkää pelätkö, prinsessa, vastasi tuo vakava ääni. — Nuo konnat ovat jo kaukana, mutta pyydän saada saattaa Teidän Korkeutenne tuonne pienelle linnalle, sillä on vaarallista liikuskella tähän aikaan metsissä.
Ja nyt toteutui prinsessan aikaisemmin ilmaisema toivomus: hän kulki ylpeänä ja turvallisena tuon hopeakypäräisen ritarin suojassa, joka ei koskaan ollut käyttänyt miekkaansa muuhun kuin heikkojen suojaamiseen, kuninkaan ja Jumalan kunnian puolustukseen.
* * * * *
Herttua Renaud palasi seuraavana päivänä pieneen linnaan, sitten usein muulloinkin, lopuksi joka päivä. Vanhan hoitajattaren kehrätessä lankaansa muutaman askeleen päässä heistä hiljaisella parvekkeella, keskustelivat herttua Renaud ja hänen pelastamansa neitonen tuhansista seikoista, ja prinsessa Helmi oppi aina paremmin oivaltamaan herttuan mielenjaloutta ja henkevyyttä. Kumpikaan heistä ei milloinkaan maininnut menneitä aikoja.