Helmi huudahti, että jos niin oli, silloin ei hän välittänyt olla prinsessa ja asua norsunluulinnassa, ei halunnut katsella hoviväkensä tekopyhiä kasvoja. Ottaen mukaansa ainoastaan vanhan imettäjättärensä ja muutamia uskollisia palvelijoita hän asettui asumaan omistamaansa pieneen linnaan, joka sijaitsi metsän reunassa maalla, monen tunnin matkan päässä pääkaupungista. Siellä hän vietti yksinäistä elämää, kirjansa ja harppunsa huvinaan, omistaen rukoukselle linnanherrattaren juhlallisessa rukoustuolissa enemmän aikaa kuin koskaan norsunluulinnassa elellessään. Maallisista asioista ei hän enää välittänyt.
Eräänä iltana hän meni avonaisen akkunan luo, ja nojaten sitä reunustavaan paksuun muuriin hän nautti raikkaasta ilmasta, joka vilvoitti hänen otsaansa. Korunsa, kruununsa ja raskaat kirjosilkkipukunsa oli hän jättänyt norsunluulinnaan. Yksinkertainen valkoinen puku verhosi häntä aistikkain poimuin, ja hänen kaunis tukkansa valui pitkin hänen hartioitansa ainoana kuninkaallisena vaippana, jonka hän oli suostunut säilyttämään. Se vuodatti kullanhohdetta hänen ylitsensä ja kuutamo loitsi siihen välkähteleviä jalokiviä.
Kuinka yö oli rauhallinen! Kuinka viehkeän surunvoittoinen tuo kalpea valo olikaan! Kukkivassa metsikössä raiutteli satakieli kirkkaita säveleitänsä, jotka tuntuivat sulautuvan sulotuoksuihin. Tämän vienon rauhan vallitessa, kuun verhotessa hänetkin kuin morsiushuntuun tai paariliinaan, ajatteli prinsessa Helmi, että tällaisena yönä herää sydämessä halu omistaa onnea, tai onnen puutteessa edes hiukan toivoa. Hän tunsi niiden aarteiden arvon, joita hän ei ollut koskaan omistanut, ja oivalsi niiden mitättömyyden, joista hän oli ylpeillyt… Ja nyt itki pikku epäjumala naisen kyyneleitä.
Hän itki kauan, siksi kunnes hänen katseensa kiintyi ihmisvarjoon, joka ilmestyi hämärästä puitten keskeltä.
Kun tieto prinsessan muutosta tuohon vaatimattomaan asuntoon ehti levitä, riensivät seudun apua tarvitsevat sinne. Prinsessa ei ollut koskaan ennen nähnyt kurjuutta läheltä. Toiset avunanojista itkivät. Nyt oivalsi prinsessa, mistä lähteestä kyyneleet vuotivat. Nuo onnettomat ihmiset palasivat useinkin, ja Helmi kävi mökeissä tervehtimässä niitä, joita sairaus tai arkuus esti tulemasta.
Hän ei kaivannut hovielämää, vaikka hänen mielessänsä pikemmin vallitsi tyyneys kuin hilpeys. Hän ei tavoitellut erinäistä ajanvietettä, mutta sitä saapui hänelle odottamattomasti: kaupungin lähetti toi hänelle kauniin pergamenttikäärön, johon oli kirjoitettu runoja kultakirjaimilla. Ja nuo runot olivat viehättäviä, paljon kauniimpia, soinnukkaampia vielä kuin ne, jotka prinsessa kerran ennen oli lukenut. Tekijä ei ollut merkinnyt niihin nimeänsä, mutta Helmi oivalsi kumminkin, että tämä oli Percinet. Kunnioituksesta häntä kohtaan, jolle ne olivat omistetut, runoilija karttoi henkilön mainintaa, puhuen ainoastaan kyyneleistä… Ja Helmi itki niitä lukiessaan, närkästymättä siitä, että tuntematon oli niin hyvin oivaltanut hänen tunteensa. Tuo runous ei voinut loukata hänen sydäntänsä. Se virvoitti sitä kuin suojaavan siiven lehahdus.
Runoilija, joka oli hylännyt prinsessan tarjoaman kullan, oli koonnut hänen kyyneleensä kallisarvoiseen maljaan. Hän, joka ei ollut suostunut ylistämään valtaa, oli nyt vuodattanut kyyneleitä yhdessä valkopukuisen neitosen kanssa, joka oli kaunis ja tunsi tuskaa.
* * * * *
Yksinäisyydessään prinsessa mietiskeli monenmoista. Hän käsitti nyt paremmin rukoukset, jotka hän lausui, kirjat, joita hän luki, romansit, jotka hänen sormensa houkuttelivat esiin soittimen kielistä. Kukkien ihanuudestakin hän nautti täydellisemmin, saadessaan itse poimia ne kedolta, sirkan siristessä ruohikossa, tuulenhenkäysten kuljettaessa mullanlemua ja taivaan kaartuessa hymyilevänä hänen ylitsensä.
Ilman kunniavartiota käyskenteli nyt metsissä ja niityillä hän, joka oli halunnut ostaa suojaksensa hopeakypäräisen sankarin varman miekan. Nuo kävelyretket, joiden päämääränä aina oli jokin kärsimyksen maja, tuottivat tyydytystä hänen surunvoittoiselle mielellensä.