— Kuinka, herra herttua, te… te neuvoisitte minua menemään Louvreen?
Herttua vaikeni epäröiden.
— Rakas Jumel, jatkoi hän sitten, — yleensä on kartettava sellaisen neuvon antamista, jota neuvonanoja ei missään tapauksessa tahdo seurata… tai seuraa vastahakoisesti ja toivottua tulosta saavuttamatta. Sillä tavoin tuottaisi asianomaisille ainoastaan turhaa kiusaa. Neiti Jolan'in edellyttämä mahdollisuus on toteutunut, — te ette ole häntä ymmärtänyt, Jumel… On asioita, jotka ymmärtää heti, harkitsematta ja punnitsematta niitä, pelkästään tunteen välityksellä, tai joita ei ymmärrä koskaan. Mitä ikinä teille sanoisinkin, vallitsisi teidän mielessänne kumminkin epäilys, halveksiminen, mennessänne tuota lapsukaista tapaamaan. Vaivanne menisi hukkaan, tekonne olisi melkein rikollinen…
— Te hyväksytte siis aikomukseni olla menemättä tuohon kohtaamiseen?
— Niin teen.
Jumel hengitti helpommin.
— Minun olisi ollut vaikea, sanoi hän, — tehdä tuo päätökseni ilman teidän nimenomaista suostumustanne. Jouluna menen kyllä rouva Letourneurin luo, koska neiti de Jolan nähtävästi pitää sitä suotavana, ja kohteliaana miehenä suostun siihen, että viikseni ovat hänestä epämiellyttäviä…
Hän viivähti vielä, ja viitaten sitten sinertävään, köykäiseen kirjeeseen, jonka herttua oli pannut kirjoituspöydällensä, varovasti, sitä rypistämättä, kuin kallisarvoisen kukkasen, hän sanoi juhlallisesti:
— Herra herttua, tahdon polttaa tuon kirjeen teidän nähtenne.
Mutta herttua esti sen. Hän otti itse tuon sinisen paperin, ja lempeästi, kuin mielipahoissaan, hän jätti sen valkean valtaan, joka hyväilevästi kääräisi sen kokoon ja ahmaisi sen, jättämättä siitä mitään jäljelle.