— Niin olen.
Nyt katsoo Marie-Denyse herra Jumeliä suoraan kasvoihin. Nyt hän voisi nähdä noiden hymyilevien silmien värin… Mutta hän ei näe sitä. Hän tuntee vain, että olivatpa ne siniset, ruskeat tai harmaat, niin niiden katse syventyy lempeänä, herttaisena, ikäänkuin pyytäen anteeksi tarmoansa, hänen silmiinsä, pidättäen rukoilevalla ja vaateliaalla hyväilyllään hänen katseensa ja anastaen osan hänen sisimmästä olennostaan, hänen voimatta sitä estää.
Ja tuo kaikki tapahtuu niin äkkiä, niin odottamattomasti, on hänelle niin uutta, että hän häikäistynä luo katseensa maahan…
Tällaiseksi muodostuu Marysen ensi kohtaus herra Jumelin kanssa.
He eivät puhu sanaakaan. Kulkien rinnan he suuntaavat askeleensa »Seitsemän metrin galleriaan». Marie-Denyse seuraa ohjaajaansa tahdotonna, nyt jo suuttuneena itsellensä. »Tuo herra Jumel», ajattelee hän, »on paljoa vaarallisempi mieleni rauhalle kuin voin otaksuakaan»…
Tehden voimakkaan ponnistuksen vapautuakseen mielenhämmingistään hän pysähtyy Fra Angelicon »Pyhän Neitsyen kruunauksen» eteen, ihaillen kuvan yksityiskohtia, siinä ilmenevää viehkeää viattomuutta ja suloutta… Herra Jumel yhtyy kohteliaasti tuohon puheensävyyn, ja Maryse voi todeta, että urheilu- ja autoharrastukset eivät suinkaan ole hänessä tukahduttaneet taiteenrakkautta. Häneltä ei jää myöskään huomaamatta, millä miellyttävällä hienoudella herttua de Groix'in virkailija on puettu, kuinka keveä hänen käyntinsä on, kuinka joustavat hänen liikkeensä… Hänen täytyi ajatella tuota lyhykäistä arvostelua, jolla hänen isoäitinsä luokittelee ihmiset, heidän syntyperästänsä riippumatta, nimittäen toisia »rotuihmisiksi», toisia »roduttomiksi». Tuntui varsin luultavalta, että hän laskisi herra Jumelin edellisiin…
He jatkavat hidasta kulkuansa käytäviä pitkin. Maryse ajattelee: »Menettelin ajattelemattomasti, kenties rumastikin kirjoittaessani tuon kirjeen. Minun ei olisi pitänyt sitä tehdä… Mitähän tämä herra ajattelee minusta?»
Hän koettaa johtaa mieleensä kauniit puheet, jotka hän oli aikonut pitää, mielipiteiden erittelyt, joiden piti antaa Philippe Jumelille selvä kuva hänen henkisestä olennostaan, vakavan keskustelun, jonka kysymykset ja vastaukset hän oli valmistellut… Mutta nuo ajatukset ja sanat eivät noudata hänen kutsuansa. Kun herra Jumel kärsivällisesti ja ystävällisesti koettaa antaa keskustelulle tuttavallisemman sävyn, haluten kuulla jotakin Marysen omasta elämästä, hänen harrastuksistaan ja toiveistaan, sanalla sanoen hänestä itsestänsä, silloin palaa hän nopeasti, epätoivoisella kiiruulla Fra Angelicon, Botticellin, Ghirlandajon turviin… Tosin hän ihaileekin rajattomasti muinoista italialaista taidetta… Mutta sittenkin hän on tyytymätön itseensä… Botticellistäkö hän oli halunnut puhua herra Jumelille, esittäessään hänelle tuon julkean pyyntönsä saada häntä tavata?… Hän on ihmeissään omasta ujoudestaan…
— … Teidän nimenne on Marie-Denyse… mutta teillä täytyy olla toinenkin nimi… ryhtyy herra Jumel jälleen puhumaan. — Nimi, jossa enemmän ilmenee teitä itseänne… Ettekö sanoisi sitä uudelle ystävällenne?
Maryse pudistaa päätänsä.