Enimmät meidän muuleimme ja hevostemme omistajista olivat kristityitä. He eivät sanoneet tohtivansa matkata edemmäksi, sillä he pelkäsivät joutumansa Drusein surmattavaksi. He tahtovat sentähden jättää meidät ja paeta kotia.
Me vastasimme heille, ettemme voineet mennä mitään muuta tietä kuin yli Libanonin Beirutiin, ja että heidän siis oli meitä seuraaminen. Meillä ei ollut mitään muuta neuvoa kuin käydä pois. Ilman sitä uhkasimme me heitä sillä, ettemme maksaisi heille äyriäkään ennen kuin tulisimme Beirutiin, ja tämä autti enemmän kuin kaikki muut meidän väittelymme.
Ikävä oli kuitenkin tämä sanoma, ja me läksimme seuraavana aamuna matkaan tietämättä mikä kohtalo meidät oli saavuttava.
On jo tunnettu asia, että tämä sota sittemmin levisi Baalbek'iinkin ja että täälläkin veri vuosi virtana.
Me ratsastimme yli Buka'a-lakeuden, yli sen ylhäisen tasangon, jolla Baalbek on, ja sai kuluneeksi lähes kolme tiimaa, ennen kuin meidän karavani saapui itse Libanonin juurelle.
Keskellä tätä lakeutta seisoi yksinäinen pylväs, joka oli 5 jalkaa läpimitaten ja lähes 60 jalkaa korkea.
Me rupesimme nyt nousemaan Libanonin vuorelle ja sioitimme itsemme illalla erään virran varrelle, jonka nimi oli Ain'Ata. Sen vesi tulee Libanonin lumisilta huipuilta ja on kylmä kuin jää. Se kastelee vähäistä vuoren juurella olevaa laksoa.
Täällä kuulimme taas puhuttavan tuosta onnettomasta sodasta ja että Maroniitit niissä kylissä, joita Drusit ahdistivat, olivat lähettäneet pyytämään uskolaisiansa avuksi.
Seuraavana päivänä kävi meidän karavanimme yli Libanonin vuoriharjan. Meidän hevosemme vajosivat syvään lumeen ja ilma tuntui raittiilta, niinkuin soipeina talvipäivinä meidän pohjoisilla mailla.
Wahva myrsky puhalsi suoraan Wälimereltä ja kiiti vinkuen yli vuorenselänteen. Me emme mertä nähneet, sillä se oli ikäänkuin peitetty pilvillä, joita me katselimme ylhäältä päin korkealta asemaltamme.