Seuraava päivä oli sunnuntai, jonka me mietimme leväten tällä paikalla.
Tänäkin päivänä olimme pilvien peitossa, ja ilma oli kylmä ja vilvakka.
Ali ja pasurimme sairastuivat äkisti ja muutamat matkakumppaneistanikin tunsivat itsensä pahoinvoiviksi.
Seuraavana päivänä piti meidän saapua Beirutiin, ja oli meillä siis enää maan yksi päivämatka jälillä pyhässä maassa.
Omituisilla tunteilla kävimme viimeisen kerran levolle teltteihimme, joita olimme käyttäneet kolme kuukautta aikaa.
Seuraavana päivänä otimme alas siirtonaiset majamme, joita emme koskaan enää tulleet käyttämään. Me astuimme hevostemme selkään ja alotimme viimeisen päivämatkamme.
Hetken-aikaisen matkustuksen perästä tuli Wälimeri uudestaan näkymiin, ja muutaman päivän kuluttua saimme taas keikkua sen sinisillä aalloilla. Meidän matkamme Itämailla kävi loppuansa kohden. Tämä ajatus oli niin outo. Me olimme iloiset ja kiitolliset, samalla kertaa kuin sydän oli täynnä kaipausta.
Koko joukkoja aseellisia miehiä näkyi lakkaamatta sinä päivänä, ja kylissä olivat asukkaat koossa neuvottelemassa millä tavoin parhaiten voisivat puolustaa itseänsä noita yhä läheneviä voitollisia Druseja vastaan. Me olimme nimittäin Maroniitein alueella, juuri lähellä kyliä, jotka sota jo oli hävittänyt.
Nuot ihmisraukat, jotka me täällä näimme, tulivat muutamain päiväin perästä kurjalla tavalla teurastettaviksi. Nuot kauniit, hyvinvoivat kylät runsasten istutustensa kanssa tulivat pian tulenliekkien saaliiksi. Hotellimme katon päältä Beirutissa saimme sittemmin katsella tätä kamalaa polttoa.
Me tulimme vihdoin alas syvään laksoon ja seurasimme Koirajoki-nimisen virran pohjoista rantaa, kunnes viimein saavuimme Wälimeren rannalle.
Me kävimme yli virran aimollista vanhaa kivi-siltaa myöten. Täällä oli useampia satoja aseellisia miehiä koossa. Useat niistä tervehtivät meitä; ei yksikään meitä millään tavoin häirinnyt.