Kello puoli-neljältä iltapuolla päivää läksimme me Kairosta. Me emme ensi päivänä ehtineet ratsastaa, pitkälle, mutta sen verran kumminkin että matkamme oli aloitettu. Jo puoli-kuudelta rupesi hämyttämään ja me seisahduimme, matkattuamme noin penikulman matkan erämaahan. Kahdessa-kymmenessä minutissa olivat meidän kamelimme riisutut, telttimme pystytetyt ja vuoteemme valmistetut.
Amerikalaisilla ystävillämme oli yhteinen iso teltti; L. ja minä asuimme vähän pienemmässä. Meidän telttimme oli sisäpuolelta verhottu siniseksi ja keltaseksi noilla rakkailla Ruotsin väreillä. Ilman sitä oli meillä vielä vähempi teltti, joka samassa oli sekä kyökkinä että kuljettajamme, kokkimme ja passaajamme lepokammiona.
Kun pienen leirimme olimme pystyttäneet, oli se niin omituisen näköinen, etten sitä milloinkaan voi unohtaa, mutta työläs on minun kuitenkin kuvata sitä semmoiseksi, kuin se todella oli. Siinä seisoivat nuo kolme matkoista telttiä juuri lähellä toinen toistaan avaralla hieta-aavikolla. Kamelimme makasivat ympärillä aivan tyynesti ja rauhallisesti, leväten päivän vaivoista, ja tuossa istuivat kehässä ne kaksitoista Beduinia, jotka seurasivat meidän karavania; he haastelivat keskenänsä äkäisellä, tiuskimalla äänellä, niinkuin heidän tapansa on ja toisinaan tuli heidän kiistansa niin ankaraksi, että me pelkäsimme heidän tarttuvan aseisiinsa; he olivat nimittäin kaikki aseilla varustetut. Ympäri koko leirin hyppeli noin sata-määrä kananpoikia, jotka äsken oli päästetty ulos ahtaista häkeistään; ne taistelevat nyt voimainsa perästä, ja kukkoin hyvintunnettu laulu teki tämän kaiken jotenkin kodikkaaksi ja ikäänkuin muutti meidät takaisin asutuille seuduille.
Aurinko oli jo laskenut ja lakeus kävi yhä pimeämmäksi, mutta ei kauvan viipynyt ennenkuin täysikuu nousi veripunaisena taivaan rannalle ja levitti omituista valoaan noille autioille seuduille.
Eräs amerikalainen lähetyssaarnaaja h:ra Barnet, joka asuu Kairossa, tuli kaupungista meidän leiriimme katsomaan kuinka me voimme ja ilahdutti meitä läsnäolollaan aina myöhään iltaseen. Syötyämme ystäväimme teltissä päivällistä ja juotuamme teetä, palasi h:ra Barnet Kairoon. L. ja minä sanoimme hyvää yötä matkatovereillemme ja menimme telttiimme lepäämään yöksi. Meidän pieni telttimme oli todellakin miellyttävä eikä meistä suinkaan näyttänyt vaikealta elää täällä kolme kuukautta, joka aika meiltä oli kuluma korvessa ja Palestinassa. Teltin hietalattia oli peitetty sievillä matoilla, vastapäätä sisäänkäytävää toisella seinuksella seisoi pöytä, jolla meidän kynttilämme, kirjamme ja kirjotuskalumme olivat, kahden puolin seisoivat nuo keveät ja mukavat telttivuoteet, joiden alle olimme panneet matkasäkkimme, ja teltin tankoon, joka kohosi keskeltä kelttiä ja kannatti sitä, oli tehty vaatevaarna, jossa meidän takkimme riippuivat, ottamatta suurta tilaa.
Me viihdyimme hyvin siirtonaisessa majassamme ja menimme levolle tänä iltana, aivan tyytyväisinä matkamme alkuun.
Mainitsin äsken jotakin meidän Beduineista, ja ennenkuin menen edemmäksi, tahdon kirjoittaa muutaman sanasen tästä omituisesta kansasta; ansaitseehan se erityistä huomiota.
Beduini on yhteinen nimitys kaikille erämaan arabialaisille. He asuvat näillä autioilla seuduilla, siirtyen paikasta paikkaan, etsiäksensä laidunta kameleillensa, vuohilleen ja lampailleen sekä juottaaksensa niitä siellä täällä erämaassa löytyvillä lähteillä; noilla harvassa tavattavilla aaseilla harjoittavat he myös jonkinlaista maanviljelystä. He ovat jaetut eri heimokuntiin, joita jokaista hallitsee oma sheikkinsä, ja he asuvat eri piirikunnissa.
Jos joku heimokunta joutuu elatuksen puutteesen, tapahtuu usein että se lähtee liikkeelle ryöstämään jotakin toista paremmin voipaa heimokuntaa, ja silloin syttyy monasti verisiä taisteluita. Beduinit käyvätkin aina aseilla varustettuna ja ovat julmia ulkonäöltään. Heidän vaatepartensa on hyvin yksinkertainen; valkoinen paita on köytetty vyöllä ympäri ruumiin. Tällä vyöllä he kantavat miekkaansa ja toisinaan pistoliakin. Tämän paidan päällä on heillä ruskea ja valkea, tahi kokonaan valkea viitta. Heidän päähineenänsä on turbani eli pää- verho; jaloissaan käyttämät sandaleja, se on nahka-anturaa, joka sidotaan jalan alle. Heidän parhaimpana aseenansa on pitkä pyssy, jota kantavat olallaan.
Mitä niihin vaaroihin tulee, jotka matkustajaa täällä uhkaavat, ei ne ole niin suuria, kuin tavallisesti luullaan; sillä Beduineilla on täällä aina tilaisuutta ansaita jotakin vuoroamalle kamelinsa matkustajille sekä myymällä vuohia ja lampaita; he kohtelemat sentähden muukalaista usein jonkinlaisella ystävyydellä. Mutta ei vaara kuitenkaan ole varsin vähäpätöinen. Se näyttää minusta jotenkin sen vaaran kaltaisetta, jolle eläin-kesyttäjä on alttiiksi annettuna joka kerta, kuin hän käy petojensa luoksi; hänen yrityksensä onnistuu useimmasti, mutta voi myös käydä päinvastoin. Tänään on tie, jota matkustat, turvallinen, sillä beduinit ovat rauhallisia ja ystävällisiä, huomenna voi kaikki olla toisin; joku beduini-heimo on lähtenyt ryöstöretkelle, ja ne paikat, joiden kautta sinun on kulkeminen, saattavat olla veristen taisteluin tepastus-aloina; silloin on karavani vaarassa tulla ryöstetyksi, ja matkustajat saavat lunastaa henkensä semmoisissa tiloissa useinkin jotenkin suurella rahasummalla. Jos silloin joku matkustajista sattuisi olemaan niin varomaton, että ampuisi vihollisiansa ja haavoittaisi tahi tappaisi jonkun heistä, niin joutuisi, ei ainoastaan hän yksin, vaan myös kaikki hänen matkatoverinsa arvattavasti noiden jälkeenjääneitten koston uhriksi. Semmoisissa tiloissa ei siis juuri muuta ole tehtävänä kuin maksaa pois ja olla iloinen, jos sittenkään pääsee hengissä heidän käsistään.