Me olimme jo jotenkin tottuneet kameleihimme. Tuo keinuminen, jonka heidän raskas käyntinsä tuotti, vaikutti että me ensi iltoina tunsimme itsemme jotenkin runnelluiksi; mutta nyt olimme jo siitä päässeet ja toivoimme tästä lähin varsin hyvin voivamme kestää matkan vaivoja.
Kamelimme olivat ylimalkaan aivan rauhallisia ja siivoja; kuitenkin sattui silloin tällöin että joku niistä rupesi vikuroimaan. Yksi meidän kuormaa kantavista kameleistamme teki nimittäin useat kerrat semmoisia hurjia hyppäyksiä, että köydet, joilla hänen kuormansa oli sidottu, katkesivat ja kaikki tavarat syöksyivät hänen selästänsä maahan, jonka jälkeen hän kiiri täyttä nelistä hyvän matkaa aukealle. Matkamme toisena päivänä säikähti kameli, jota L. käytti, ja alkoi hyppiä niin, että minä pahoin pelkäsin ystäväni putoavan satulasta. Beduini, joka johti hänen kameliansa, sai kuitenkin sen pian lannistetuksi, jonka jälkeen se kulki tyynesti koko ajan. Muutamat kerrat tapahtui, kun annoin kamelini ravata, että hän yhtäkkiä seisahtui ja alkoi vikuroida. Kamelia ei ole vaikea johtaa; siihen tarkoitukseen käytetään ainoastaan kuonovyö, köyden kanssa, jolla se seisahdetaan, ja keppi, jolla sitä ohjataan oikealle ja vasemmalle keveillä lyönneillä vastaiselle puolelle kaulaa.
Ensimäiset päivät annoimme Beduinimme johtaa kameleitamme, mutta sitte ajoimme niitä itse ja se tuntui meistä varsin hupaiselle. Me ratsastimme enimmästä päästä käyntöjalkaa, mutta jolloin kulloin myös ravia.
Suez on vähäinen, halpa-arvoinen kylä keskellä erämaita Punaisen meren luoteisen lahdekkeen päässä. Ainoa seikka, joka tätä nykyä antaa kylälle jotakin arvoa, on se, että sitä käytetään kaikkein niiden tavarain purkauspaikkana, joita tätä tietä kuljetetaan Englannin ja Indian väliä. Sinne on nimittäin rakettu hirmuisen suuri hotelli niitä matkustajia varten, joita joka viikko englantilaiset ja indialaiset höyrylaivat tullessaan tuovat tänne.
Me emme asuneet itse kylässä, vaan pystytimme leirimme sen ulkopuolelle eräälle törmälle, josta meillä oli vapaa näköala yli Punaisen meren ja sen ihanain rantain.
Sunnuntai, 11:s päivä, jonka me vietimme täällä, antoi meille tilaisuuden tarkastelemaan tätä viehättävää paikkaa ja virkistämään mielessämme muinaisia muistoja näiltä seuduilta. Me luimme kaikki yhdessä 2:sen Mos. Kirjan 14:nnen luvun, ja tiesimme, että me nyt olimme meikein samalla paikalla, jossa se ihmeellinen tapaus tapahtui, josta mainitussa luvussa kerrotaan.
Meidän leirimme ulkopuolla levisi suuri aavikko pitkin Punaisen meren läntistä rantaa; tämän lakeuden rajana idässä päin oli Punainen meri, joka ennen ulottui paljoa ylemmäksi Suezin ohitse, mutta myrskyt ovat vähitellen täyttäneet osan tästä merenlahdesta hiedalla, jota läheisistä erämaista ryöpyttävät, ja tämä lentävä hieta on aikain kuluessa niin mataloinnut merta hyvän matkaa Suezista, etteivät höyrylaivat voi uida kaupunkiin saakka, vaan pysähtyvät kappaleen matkan päässä ulkona merellä, josta sitten pienempi höyryvene kuljettaa matkustajat ja tavarat kaupunkiin.
Etelässä rajoittivat tätä lakeutta korkeat vuoret, jotka ulottuivat aina mereen asti, mutta lännessä ja Pohjosessa katosi lakeus tuohon avaraan hieta-aavikkoon. Tähän luultavasti olivat Israelin lapset pystyttäneet leirinsä paetessaan Egyptistä kun he olivat matkalla maahan, jonka Jumala heidän isillensä oli luvannut. Tässä Israelilaiset eräsnä päivänä nostivat silmänsä ja näkivät Pharaon koko sotajoukkonsa, vaunuinsa ja ratsasmiestensä kanssa ajavan heitä takaa. He peljästyivät silloin sangen suuresti ja huusivat Herran tykö ja sanoivat Mosekselle: "eikö hautoja ollut Egyptissä, ettäs rupesit meitä johdattamaan korpeen kuolemaan." Moses vastasi kansalle: "Älkäät peljätkö, seisokaat ja katsokaat, minkä autuuden Herra tänäpänä tekee teille; sillä näitä Egyptiläisiä, jotka te tänäpänä näette, ei pidä teidän ikänänsä enämpi näkemän ijankaikkisesti. Herra sotii teidän puolestanne ja teidän pitää alallanne oleman."
Kuinka voi tämä ainoa mies olla niin ilman pelkoa keskellä tätä vapisevaa joukkoa? Tunsiko hän ehkä jonkun tien, joka vei ulos tästä paikasta, jossa hän ja hänen kansansa olivat niin hyvästi suljetut meren, erämaiden, vuorien ja vihollisen sotalaumain väliin? Ei, hän ei tuntenut mitään semmoista tietä. Kaikki mitä hän tiesi oli se, että Herra oli käskenyt hänen viedä kansan tälle lakeudelle Punaisen meren rannalla, ja että Jumala jo ennakolta oli sanonut tahtovansa voittaa kunnian Pharaosta ja kaikesta hänen sotajoukostansa, että Egyptiläiset näkisivät että Hän on Herra. Moses oli tehnyt niinkuin Herra oli käskenyt, ja tässä seisoi hän nyt Israelin lasten kanssa, Punainen meri edessään, tuolta läheni Pharaon sotajoukko ja vaara suureni joka hetki. Moses ei näytä pelkäävän tätä vaaraa, hän rohkaisee kansaa, ja julistaa heille mitä Herra oli sanonut: että hän itse tahtoi sotia Israelin puolesta ja että he seisoisivat alallansa silloin. Mutta yhtä kaikki mahtoi hän tuntea sisällistä kauhua ja pelkoa, sillä raamattu sanoo näin: "Ja Herra sanoi Mosekselle: mitäs huudat minun tyköni?" Kansa ei tätä huutoa kuullut, he kuulivat hänen vaan sanovan: "älkäät peljätkö, Herra on sotiva teidän puolestanne;" mutta Herra, sydämen tutkia, kuuli kuinka hänen sydämensä hädässä huusi Herraa ja sanoi hänelle: "mitäs huudat minun tyköni, sano Israelin lapsille, että he vaeltavat." Kummallinen käsky, eihän tässä mitään tietäkään ollut; mutta Herra selitti kohta sen jälkeen, mitä tietä Hän tarkoitti, kun hän sanoo: "Mutta nosta sinä sauvas ja ojenna kätes meren ylitse ja erotta se yhdestä, että Israelin lapset kävisivät keskeltä merta kuivaa myöten."
Sitte nousi pilvenpatsas, joka kävi Israelin edellä, näyttäen heille tietä, ja pilvi siirtyi heidän ja heidän vihollistensa väliin, niin etteivät he koko yönä voineet toinen toistansa lähestyä, ja pimeässä valaisi tämä pilvi kuin kirkas tuli.