Kamelein kuormittaminen alkoi kl. 7 ja kl. 9 oli kaikki valmisna.
Silloin nousimme kameleimme selkään ja karavani läksi liikkeelle.
Luostari katosi vähitellen vuorien taaksi, ja sen kellojen ääni taukosi kuulumasta. Wiimeisen kerran loimme silmäyksen Sinain vuoren jylhille kukkuloille ja koetimme painaa tätä pyhää näkyä mieleemme iäksi päiväksi. Wihdoin katosi viimeinenkin vuoren huippu sen vuoriston taaksi, jonka laksoja pitkin meidän karavani eteni, ja nuo Sinailla vietetyt päivät olivat meille nyt ainoastaan kallis muisto.
Wähän aikaa matkustettuamme, tulivat muutamat kameleistamme vikuroiksi. Ne hyppivät ja potkivat voimainsa perästä, niin että saivat koko karavanin suureen hämmennykseen, joka oli sitä vaarallisempi, kun me nyt juuri kuljimme kapeata vuori polkua myöten. Yksi kameleista suistui nurin ja hänen kuormansa vieri alas jyrkkää tienvierua myöten; onneksi ei kukaan tällä kamelilla ratsastanut. Ennen pitkää saatiin kaikki kumminkin viihdytetyiksi ja me pitkitimme matkaamme.
Päivä oli kaunis niinkuin enimmät päivät matkustuksemme ajalla erämaassa ja ilta oli erittäin ihana halatun leponsa, virvoittavan viileytensä ja kirkkaan kuuvalonsa tähden. Ympäri meidän leiriämme, jonka olimme asettaneet jotenkin avaraan laksoon, olivat Beduinit tehneet viisi tulta, joiden ympäri he olivat sioittaneet itsensä yhtä moneen parvikuntaan. Nuo valkoiset teltit, riisutut kamelit ja Beduinit valkeainsa ympärillä — kaikki tämä hiljaisessa erämaan laksossa, ympäröittynä korkeilta alastomilta vuorilta olisi tarjonnut viehättävän aineen maalarin penselille.
Matkattuamme seuraavankin päivän vuoristen seutujen kautta, saavuimme keskiviikkona 28:tena päivänä isolle hieta-ulapalle. Kaukana tuolla lakeuden toisella puolella näimme hämäräisen selänteen, joka kiersi koko lakeuden. Meidän matkamme kävi nyt suoraan kohden tätä vuorenjonoa, joka nousi nousemistansa mitä lähemmäksi sitä tulimme.
Kun ratsastimme tämän lakeuden yli, seisahtui yksi meidän Beduineistamme yht'äkkiä (hän seurasi meitä jalkasin) ja kehoitti meitä tekemään samoin; nyt sieppasi hän kiven maasta, viskasi sillä jalkojemme edessä kiemurtelevaa kärmettä päähän, ja tappoi sen. Kärme oli saman värinen kuin hieta ja ainoastaan kyynärää pitkä, mutta miehemme vakuuttivat sen hampaan olevan auttamattomasti kuolettavan.
Nyt lähenimme lähenemistämme tuota ennen mainittua vuorta, ja kun viimeinkin olimme saapuneet sen juurelle, näytti meistä mahdottomalla että karavanimme voisi nousta sille. Se kohosi melkein pystysuoraan ylös 2000 jalkaa korkealle ja oli luonnollisen jättiläismuurin kaltainen, rakettu tähän sulkemaan Sinailta pyhälle maalle vievää tietä. Me havaitsimme kyllä käytävän, joka luikerti ylös vuorelle, mutta se oli niin kapea ja niin jyrkkä, että se näytti melkein kulkemattomalta, ja tohtori Nickels vakuutti ensin tahtovansa nähdä kamelein nouseman ylös tätä tietä myöten, ennen kuin hän voisi uskoa noiden suurten kömpelömäisten ja raskaasti kuormitettuin eläinten saattavan kiivetä ylös semmoista töyrästä myöten.
Me seisahdimme vuoren juurella ja söimme aamiaista; istuimme sitte kameleimme selkään ja jätimme tuon matalan hieta aavikon, noustaksemme Gebel a Thi'n kiertoportaita pitkin ylös vuorella olevalle ylängölle.
Kesti kaksi tiimaa ennenkuin pääsimme vuoren harjalle, ja tämä oli todellakin omituisinta ratsastusta, mitä milloinkaan olen kokenut. Kamelit kulkivat yksitellen, ja sillä tavoin luikerti koko tämä pitkä matkaseurue ylös melkein pystysuoraa vuoren rinnettä, kapeata polkua myöten. Toisella puolellamme oli äkkijyrkkä vuorenseinä ja toisella huimaava syvyys. Jos kameli olisi astunut vähänkin harhaan, olisi varma kuolema tässä ollut tarjona.
Kameli, jota tässä käytin, oli paras kaikista, kuin koko matkallani tapasin; se oli valkean karvainen ja hyvin korkea — samalla haavaa vilkas ja säisevä ja hyvä ratsastaa erittäinkin sen ravatessa. Hänen käyntinsä oli vakaa, ettei minun ollut tarvis pelätä hänen luiskahtavan tältä jyrkältä vuoripolulta; minä voin siis häiritsemättä katsella karavaniamme, kuinka se vaivalloisesti kiivetä tepasteli ylös vuorta pitkin, ja sain ihastella sitä näkyä, joka näyttihe tuolla alhaalla ja joka suureni suurenemistansa mitä ylemmäksi me tulimme. Kun vihdoin onnellisesti olimme päässeet vuoren huipulle, näimme allamme koko sen lakeuden, jonka ylitse äsken olimme matkanneet, ja erämaa vivahteli kaiken kaltaisilta väreiltä, aina sen mukaan miten heitä oli valkea, keltainen, harmaa, musta tahi ruskea. Tuolla etäällä taivaan toisella rannalla muodostivat sitte Sinain ja Serbelin synkät törmät mahtaman, tumman sinisen reunan tälle avaralle näköalalle.