Kun täällä olimme odottaneet neljä päivää, saapui viimein eräs höyrylaiva Konstantinopolista. Se oli taistellut kauhistavan myrskyn kanssa ja oli viipynyt kaksitoista päivää matkalla Konstantinopolista Galatz'iin, vaikka tämä matka tavallisesti tehdään noin 40 tiimassa. Kun se kerran oli koettanut ankkuroida, olivat molemmat ankkuriketjut katkenneet, niin että laivan oli koettaminen pysyä aavalla merellä, miten vaan voi.
Me matkasimme tällä höyrylaivalla alas virtaa myöten, kunnes tulimme Sulinaan, erääsen turkkilaiseen kaupunkiin, joka on juuri Tonavan suussa Mustan Meren rannalla. Tuuli oli vielä tuima, meri kävi rajusti, ja ympäri koko rannikkoa kuohuivat aallot, särkyen luotoihin. Erään tulitornin huipussa heilui musta lippu merkiksi, että purjehdus oli määrällinen; meidän oli sentähden ankkuroiminen ja odottaminen parempaa aikaa. Siellä täällä näimme aluksenhylkyjä, jotka olivat karahtaneet karille tuon ankaran myrskyn aikana, ja me saimme kuulla että lähes kahdeksankymmentä haaksirikkoa oli tapahtunut Mustalla Merellä näinä kauhistavina myrsky-päivinä, ja niissä oli moni ihminen henkensä menettänyt.
Seuraavana päivänä oli myrsky kokonaan tauonnut, eikä tuuli käynyt juuri ensinkään; me saatoimme siis turvallisesti lähteä ulos tuolle vapaalle, aukealle merelle, joka nyt oli tyyni ja hiljainen, vaikka sen pinnalla kävi pitkiä maininkeja, muistoja edellisten päiväin taisteluista.
Me matkasimme siten kaiken sen päivää ja meillä oli ihana ilma. Myöhään illalla, kun jo oli pimeä, astuin minä laivan kannelle, ja siellä kohtasi minua suurellainen näky. Joka taholla ympärilläni näin ainoastaan tuon avaran, aukean ulapan, ihan pimeänä ja kolkkona, mutta se kuohu, jonka laivan pyörät kohottavat, samoinkuin kölivetemme, loisti pimeässä juurikuin palava phosphori, sillä tuuli oli sellainen, että meri phosphoroitsi. Oli todellakin ihana, viehättävä näky nähdä meidän keikkuvan laivamme rientämän eteenpäin yli tuon pimeän syvyyden, purskahtaen ympärilleen valonsäteitä.
Kun seuraavana aamuna nousin kannelle, näkyi jo maa, ja me olimme onnellisesti saapuneet matkamme perille 26 tiimaisen purjehduksen perästä.
Tuo kaunis Bospori (se salmi joka tässä eroittaa Europan Aasiasta) oli nyt meidän edessämme, ja me purjehdimme sen kautta ihanalla ilmalla, ja taivas oli ihan selvä. Molemmat rannikot olivat hyvin korkeat, ja pitkin rantoja näkyi koko joukko viehättäviä huviloita; näköalat olivat täällä joka taholla mitä ihanimpia milloinkaan nähdä saa.
Kahden tiimaisen matkan perästä salmen kautta saavuimme
Konstantinopoliin.
Kun ensi silmäyksen, satamaan saavuttuamme, kaupunkiin loimme, näytti se todellakin uljaalta. Molemmin puolin kohosivat rannat hyvin korkealle, ollen kokonaan peitetyt huoneilla, jotka enimmältään olivat rakennetut itämaalaiseen rakennustapaan laakeilla katoilla ja ulkonevilla akkunoilla; yli näiden rakennusten suunnattoman joukon näkyi siellä täällä moskeijain komeat kupu-laet ja minareettien korkeat, hoikat huiput, ja tuolla näköalan perällä nuo synkät kypressimetsät, jotka ovat turkkilaisten hautausmaitten tunnusmerkkinä. Koko sisempi satama oli täynnä aluksia ja niiden välissä vilisi lukematon määrä kaikeja, jonkinlaisia pitkiä, soukkia veneitä, joiden soutajat olivat ihan valkoisessa puvussa. Jos sitten katselit tuota suunnattoman suurta seralje-rakennusta, ympäröittynä puistonkaltaisilta yrttitarhoiltaan, juuri sataman suussa eräällä niemekkeellä, jonka ylitse voit nähdä etäälle Marmora-meren kirkasta selkää pitkin, niin näytti tämä näköala viehättävän ihanalta ja muistutti paljon noista itämaalaisten haaveellisista saduista "Tuhat yksi yötä" nimisessä sadustossa.
Mutta vaikka kaupunki meren-puolelta katsoen näytti niin kauniilta, oli se inhottava, kun astuimme siihen sisään. Me nousimme maalle sataman oikealta puolta, jossa se kaupungin osa on, missä Europalaiset tavallisesti asuvat, ja oikein hämmästyimme, nähdessämme mokomia katuja Turkin valtakunnan pääkaupungissa. Enimmät niistä olivat niin kapeita, että kaksi ihmistä tuskin saattoi vieretysten kulkea, ja levein katu, jonka me näimme matkalla hotelliin, ei ollut niin leveä kuin Läntinen Pitkäkatu Tukholmissa. Joka paikassa vallitsi ilettävä likaisuus, ja katujen kivitys oli melkein yhtäläinen kuin meidän huonoimmissa pikkukaupungeissa; kaupungin hotellit sitä vastaan olivat moitteettomia.
Me viivyimme 12 päivää Konstantinopolissa; mutta se oli liian lyhyt aika tutkiaksemme tätä kaupunkia ja sitä kummallista kansaa, jonka keskessä nyt olimme. Kaikki oli siellä toisin, kuin mitä ennen nähneet olimme. Nuo ahtaat kadut, aina täynnä hyöriväin ihmisten paljoudesta, esittelivät omituisen, kirjavan kuvan. Täällä nähtiin kaikkialla sikin sokin, Turkkilaisia, Kreikkalaisia, Armenialaisia ja Europalaisia ja yks ja toinen Afrikan mustia lapsia, ja useimmilla näistä oli omituinen, haaveellinen puku yllä.