Mitä itse Turkkilaisiin tulee, on väärin, että heitä tavallisesti soimataan erinomaisen raa'oiksi ja sivistymättömiksi ihmisiksi. Juuri päinvastoin havaitsin minä heidän laitansa olevan. Totta kyllä, että he seisovat alemmalla sivistys-kannalla kuin enimmät Europan kansat, ja että heidän valtansa nopeilla askeleilla näyttää käyvän hajoamistansa ja perikatoansa kohden; mutta se ei estä, että Turkkilaisella ihmisenä on suuri määrä luonnollista sivistystä, joka kummastuttaa muukalaista, ja että hänellä on jonkinlainen hienous käytöksessään, jolle ei vedä vertoja edes sekään, mitä kaikkein sivistyneimmissä maissa nähdään. Turkkilaisessa yhdistyy tavattomiin ruumiin voimiin taipumus laiskuuteen. Hän saattaa istua päiväkauden, jos hänellä on tilaisuus siihen, sohvassaan tahi kadunkulmassa, aina sen mukaan jos hän on rikas tahi köyhä, imeskellen vesipiippuaan ("nargileh") eli "chibukiansa", joka on hänen suurin nautintonsa, sekä silloin tällöin virvoitellen itseänsä kupilla kahvia; mutta hän voi myöskin, jos siksi tulee, heittää tämän torkkusissa-olon ja tehdä työtä ihmetyttävällä innolla ja uutteruudella. Me saimme tätä usein nähdä oleskellessamme turkkilaisissa maissa. Ja saatiinpa sitä muutamia vuosia sitten nähdä suuremmassakin määrässä, kun sodan aikana Wenäjän kanssa koko kansakunta heräsi uneliaisuudestaan ja torjui Wenäläiset päältään ja löi heidät useassa tappelussa, ennenkuin Länsi-vallat ehtivät heille avuksi.
Kun kävelin ympäri tässä väkirikkaassa pääkaupungissa ja näin tuon Turkkilaisten paljouden heidän ylimalkaan kauneilla miehekkäillä kasvoillaan, joiden tyynen, huolettoman pinnan alla näytti piilevän sisällinen voima, tuli mieleni surulliseksi aatellessani, että he kaikki Muhamedin uskolaisina palvelivat väärää prophetaa. Tämä tuntui minusta erittäin raskaalle, kun eräänä päivänä kävin Konstantinopolin suurimmassa moskeijassa, Sancta Sofiassa. Tämä moskeija oli kerran kristittyin kirkkona, mutta "kynttiläjalka sysättiin pois tältä sialta", kun Turkkilaiset vallottivat Konstantinopolin, ja nyt näin minä tuon entisen kirkon lattialla koko joukon Turkkilaisia rukoileman Allah'ta (niin kutsuvat Muhamedilaiset Jumalaansa) prophetansa nimessä kaikenlaisilla ulkonaisilla liikunnoilla, kumarruksilla ja heittäymällä suullensa, otsa lattiaa vasten, jupisten samassa koko joukon rukouksia ja tuontuostakin veisaten jonkun ylistysvirren ykstoikkoisella äänellä.
Kun näin kaiken tämän harhailun, ihmettelin minä, miksi ei Herra antanut evankeliuminsa kaikua tämänkin raukan kansan seassa, ja miksi ei hänen henkensä tullut tähänkin pimeään maahan herättämään oikeata hengellistä elämää. Mutta muutaman päivän perästä siitä, kuin Sancta Sofiassa olin ollut, sain minä ikäänkuin vastauksen tähän kummastelevaan kysymykseeni, kun mietin iltaa erään amerikalaisen lähetyssaarnaajan, t:ri Schaufler'in, luona. Siellä näin minä nimittäin kaksi kääntynyttä kristittyä turkkilaista, jotka suurimmalla ilolla ja innolla tunnustivat Kristuksen vapahtajaksensa. Toinen heistä saarnasi nyt evankeliumia maamiehillensä ja antoi useita ilahduttavia tietoja, kuinka hän joka päivä kohtasi Turkkilaisia, jotka toivoivat tullaksensa opetetuiksi piplian neuvosta Jumalan valtakuntaan, sillä he eivät olleet löytäneet tyydytystä Muhamedilaisuuden tyhjistä säännöistä, jotka eivät puhu sanaakaan minkäänlaisesta sovituksesta, vaan ainoastaan mitä pitää tehdä, saavuttaaksensa autuutta omalla ansiolla. T:ri Schaufler kertoi minulle, että merkillinen hengellinen liikunto alkoi ilmaantua Turkkilaisissa, ja että se armonvaikutus, joka meidän aikoina käy väkevästi monen mailmanosan läpitse, myöskin on saavuttanut tämän kansakunnan, niin pimeyteen sidottuna kuin se onkin, ja että piplioita jaellaan sadottain heille. "Merkillistä kyllä", lausui hän, "on nähdä mitä Herra on toimeen saanut meidän seassamme näillä seuduilla; ja me lähetyssaarnaajat", lisäsi hän, "meillä ei ole muuta tehtävänä kuin seurata Herran viittausta ja olla uskolliset kutsumuksessamme, saarnaten evankeliumia sekä hyvällä että pahalla ajalla, ja seurauksia toimestamme, erittäinkin tämän kansan seassa, emme voi arvata; heittäkäämme ne Herran haltuun."
Kenties hän tällä ajatteli sitä päivää, jolloin Turkkilaiset, ei yksitellen, vaan suurissa joukoissa tulevat pyytämään kastetta ruvetaksensa kristityiksi, josta epäilemättäkin seurauksena olisi oleva, että se suuri osa kansasta, joka vimmaisesti riippuu kiinni uskossaan, on joutuva kukistamattoman vihan valtaan, joka arvattavasti loppuisi yleisellä verisaunalla kristittyin turmioksi. Sillä vaikka turkkilaiset ovat hyvin leppyisiä muita uskontoja kohtaan, siinä suhteessa että he sallivat niitä seassansa, eivät he kuitenkaan voi suvaita, että joku Turkkilainen menee toiseen uskontoon, niinkuin he eivät myöskään pidä siitä että joku vieras uskolainen tulee heidän uskontoonsa, vaan ylenkatsovat semmoista ihmistä huikentelevana raukkana. Sentähden näyttää tuo uhkaava ja osaksi jo aloitettu taistelu elävän kristin-uskon ja muhamedilaisuuden välillä tulevan kyllin tuimaksi, ja luultavasti on kristin-uskon voitto täällä, niinkuin useimmissa muissa maissa, joissa semmoinen voitto on saavutettu, tuleva sangen veriseksi.
Sillä ajalla kuin oleskelimme Konstantinopolissa, teimme muutamia retkilöitä useampiin paikkoihin Bosporin rannoilla, ja mihinkä hyvänsä tulimme, ihmetyttivät meitä nuo suurellaiset näköalat, jotka joka paikassa levenivät silmäimme eteen. Wapain ja suurellakin kaikista näköaloista Konstantinopolin läheisyydessä on epäilemättäkin eräältä vuorelta, nimeltä Burgurlu, yläpuolella Skutarin. Skutari on turkkilainen kaupunki Aasian rannalla vastapäätä Konstantinopolia, eroitettuna jälkimäisestä Bosporin kautta. Me menimme eräsnä päivänä Skutariin nopeassa kaik'issa, kahdella soutajalla. Me vourasimme sieltä hevosia ja ratsastimme ylös tuolle äsken mainitulle vuorelle, ja tämän vuoren huipulta oli meillä mitä ihanimpia näköaloja milloinkaan nähneet olemme. Alhaalla edessämme oli Skutari ja toisella puolla Bosporin koko tuo kaunis Konstantinopoli, sitten vasemmalla kädellä Marmorameri, ja oikealla puolella luikerti Bospori aina Mustaan Mereen asti. Me saatoimme nähdä yli hyvän osan tuota turkkilaista ylänkömaata, ja jos sitten käännyimme toisaalle päin, voimme nähdä Wähän Aasian vuoret, jotka kohosivat toinen toisensa ylitse, niin että nuo etäisimmät harjanteet näyttivät taivaanrannalta nouseville sinertäville pilville. Oli jotakin oudollaista ja mieltä liikuttavaa katsella näitä avaria, suurellaisia aloja.
Meidän menestymiseemme Konstantinopolissa ollessamme oli melkoisena syynä se ystävällisyys, jolla sikäläinen Ruotsin ja Norjan ministeri, kamariherra Collet ja pastori Blom, meidän lähettiläskunnan saarnaaja siellä, meitä kohtelivat. Ruotsin lähettiläskunnan sihteeri paroni Beckfriis ei ollut kotona, vaan oli matkalla Palestinassa, mutta koska hän tuli takaisin Konstantinopoliin muutamia päiviä ennen kuin me läksimme matkalle, oli meillä kuitenkin ilo saada tavata häntä ja kuulla yhtä ja toista Pyhästä Maasta, jonne me ennen pitkiä aioimme. Me kohtasimme Konstantinopolissa erään Norjalaisen, herra Due'n joka vaarallisen rintataudin tähden aikoi matkata Egyptiin talveksi. Kun hän ei voinut matkata samana päivänä kuin me, suostuimme siitä, että kohtaisimme toisemme Kairossa, matkataksemme sitten ehkä yhdessä seurassa ylös Niili-virtaa myöten.
Ensimäisenä sunnuntaina, kuin Konstantinopolissa olimme, kuulimme pastori Blomein saarnaavan lähettiläskunnan kirkossa. Tuo pieni kirkko oli melkein täynnä; enimmät kuulijat olivat merimiehiä Ruotsista, Norjasta, Tanskasta ja Suomesta.
Seuraavana sunnuntaina saarnasin minä ja oli meillä silloin myöskin tilaisuus viettää Vapahtajamme muisto-atriaa.
Toinen Luku.
Konstantinopolista Kairoon — Egypti ennen ja nyt.