Kaiken sen aikaa, jonka me Konstantinopolissa mietimme, kesti ihaninta ilmaa; mutta 7 p:nä Joulukuuta, sinä päivänä, jolloin meidän piti astua laivaan lähteäksemme matkalle, kävi tuuli tuimasti, ja taivas oli peitetty synkillä pilvillä jotka silloin tällöin lähettivät alas runsaita sadekuuroja. K:lo 4 iltasella jätti meidän aluksemme, joka ei ollut iso, mutta hyvin rakettu höyryalus, Konstantinopolin ja läksi Marmora-merelle. Tuuli kiihkeni joka hetki, ja sade valui virtana niin ettemme voineet olla ulkona laivankannella sanomassa hyvästi viimeiselle europalaiselle kaupungille, johon poikkesimme matkallamme Itä-maille. Koko seuraavan yökauden keikkui "Germania" vahvasti ja narskahteli liitoksissaan, ikäänkuin olisi se ollut rikkimenemäisillään.
Kun seuraavana päivänä kävin kannelle, näkyi meidän vasemmalla puolellamme Marmaran saari, jonka korkea kupu kokonaan oli sumulla peitetty, ja vastaisella puolella näkyivät Turkin ylhäiset rannat. Puolipäivän aikaan tulimme me Dardanellein salmeen, vanhain Hellespontiin, ja näimme vielä kerran Europan ja Aasian lähenevän toinen toistansa ja viruttavan rantojaan samassa vedessä.
Muutaman tiiman kuluttuja kun jo oli pimeä, tulimme ulos Arkipelagiin ja näimme silloin vasemmalla puolellamme Aasian rannikolla mahtavan, hämäräisen korkeuden; se oli Ida-vuori, jonka juurella muinoin Troija lepäsi, tuo mahtava kaupunki, jonka kreikkalaiset viekkaudella valloittivat ja hävittivät kymmen-vuotisen piirityksen perästä. Pimeys, joka nyt lankesi maille, esti meitä näkemästä koko joukon saaria, joiden ohitse me kuljimme ja jotka olivat rikkaita muistoista vanhoilta ajoilta.
Wielä seuraava päiväkin oli tuulinen ja meri kävi rajusti niinkuin ennenkin. Huomeneltain sen jälkeen olimme Smyrnan lahdessa; ja kaupunki, josta tämä lahti on saanut nimensä, lepäsi meidän edessämme, vuorentörmiensä sylissä.
Me viivyimme Smyrnassa vuorokauden ja vietimme siellä hupaisen illan Ruotsin konsulin herra van Lennep'in luona, sitten kun ensin päivällä hänen seurassansa olimme käyneet eräässä diakonissa-laitoksessa tässä kaupungissa, joka laitos näytti olevan mitä oivallisimpia laatuaan. Sen koulussa opetettiin joka päivä lähes sataa lasta eri kirkkokunnista, ja tulivat siellä kaikki pienuudesta alkaen tuntemaan Raamattua, tuota ikuisen totuuden lähdettä. Näistä lapsista oli laitoksessa noin 60 sisäoppilaina. Me haastelimme kauan johtajattaren kanssa, joka oli saanut kasvatuksensa samassa koulussa, kuin diakonissalaitoksen johtajatar Tukholmissa.
Me olimme nyt siinä kaupungissa, jossa kristinopin ensi aikoina se seurakunta löytyi, jolle Vapahtaja Johanneksen kautta lähetti sen tervehdyksen, joka löytyy Johanneksen Ilmestys-raamatun 2:ssa luvussa 8-11 värsyissä. Nytkin löytyi täällä vähäinen uskovaisten seurakunta; antakoon Herra sille siunauksensa!
Yhden vuorokauden perästä jätimme me taasen Smyrnan samalla höyrylaivalla, jolla Konstantinopolista olimme tulleet, ja matkasimme nyt suoraan Alexandriaa kohden. Me läksimme Smyrnasta noin k:lo 4 aikaan jälestä puolenpäivän. Tuuli puhalsi vielä vahvasti, niin että meri kävi jotenkin rajusti. Ennenkuin pääsimme ulos tuosta pitkästä Smyrnan lahdesta, oli jo pimeä, ja juotuamme teemme, kävimme levolle.
Kun seuraamana päivänä tulin laivankannelle, emme vielä olleet jättäneet Arkipelagia. Oikealla puolella meidän alustamme näkyi korkea, kallioinen saari, ja minä sain tietää sen nimen olevan Pathmos. Täällä oli siis edessäni se kallio keskellä merta, jossa kerran se "opetuslapsi jota Jesus rakasti" oli vankina evankeliumin tähden, ja jossa hän eräsnä sunnuntaina kuuli äänen niinkuin pasunan puhuvan kanssansa, ja jossa hän, kun hän kääntyi katsomaan mistä se ääni tuli, joka hänen kanssansa puhui, näki Ihmisen Pojan, hänen rakkaan mestarinsa muotoisen olennon keskellä seitsemää kynttiläjalkaa, jotka hän itse selitti olevan ne seitsemän seurakuntaa Aasiassa, ja seitsemän tähteä hänen kädessään, joiden hän sanoi merkitsevän niiden seitsemän seurakunnan opettajia. Täällä sai Johannes vastaanottaa ne erityiset tervehdykset jokaiselle näistä seurakunnista. Täällä hän sitten kirjotti vapahtajan sanain jälkeen koko sen merkillisen kirjan, joka on saanut nimeksensä Johanneksen Ilmestys.
Tuuli oli nyt viihtynyt, mutta meri meuroeli pitkinä, syvinä maininkeina, jotka saivat meidän aluksen vahvasti heilumaan. Puolipäivän aikaan sivusimme me Rodus-saaren, joka on viimeinen Arkipelagin saaria, ja meillä oli nyt koko avara Wälimeri edessämme. Kuinka ihana on tuo vapaa, aukea meri! Mikä todistus luojan suuruudesta! Se on suurellainen, ylevä, niinhyvin silloin kuin se tyynenä ja rauhallisena kuvastaa kirkkaalla pinnallaan taivaan, joka kaartelee sen ylitse, kuin silloin koska se kohottaa pilviä kohden kuohuvia aaltoja, jotka joka hetki uhkaavat musertaa tuon heikon aluksen, joka on uskaltanut sille.
Illan päälle rupesi tuuli uudestaan puhaltamaan tuimasti ja vieritti suuria aaltoja aluksen kylkeä vastaan, niin että merenkäyminen koko seuraavana yönä oli vahvempi kuin milloinkaan muulloin matkamme aikana. Milloin kallistui alus toiselle, milloin toiselle kyljelle, milloin kohosi se korkeain aalloin harjalle, milloin vajosi se taasen syvyyteen kahden laineen väliin, ja vapisi ja ryskyi nyt pahemmin kuin milloinkaan ennen. Kun olin mennyt levolle, tuntui minusta niin oudollaiselle aatella, että nyt heiluin samalla merellä, jolla kerta Paavali, pakanain apostoli, neljätoista päivää viskaeltiin sinne tänne auttamattomassa haahdessa, särjetyllä peräsimellä, silloin kun hän vietiin vankina Jerusalemista Roomaan, jossa marttyrikuolema häntä odotti.