Varhaiseen tiistai-aamuna oli kaikki valmisna. Kun kaikki olimme koossa, oli meitä oivallinen ratsumies-joukko. Jätettyämme Jerusalemin ja ratsastettuamme yli Gihonin lakson, ajoimme täyttä nelistä yli toisella puolella olevan ylängön sitä vuoriseutua kohden, jossa Bethlehem on, sillä Bethlehem antaa suoraan etelään Jerusalemista.
Yhden tiimaisen ripeän ratsastuksen perästä saavuimme tähän kaupunkiin. Me ratsastimme sen kapeita, epäsäännöllisiä katuja pitkin sille suurelle avonaiselle paikalle, joka on niinkutsutun Jesuksen syntymisen kirkon ulkopuolella. Täällä oli joukko vanhoja ja nuoria Bethlehemiläisiä koossa. Kaikki he tahtoivat ansaita jotakin joko pitämällä meidän hevosia tahi myymällä yhtä ja toista rihkamaa muistoksi Bethlehemistä.
Me kävimme vielä kerran katsomassa kirkkoa kaikkine kappeleinensa ja muistoinensa ja pitkitimme sitte matkaamme.
Nyt ratsastimme alas sitä jyrkkää vierrettä myöten, jonka päällä Jesuksen syntymäkaupunki on. Ihana oli näköala kaupungista yli ympärillä olevain vuorten ja laaksoin, somalta näytti kaupunki, kun tuolta alhaalta lakson pohjasta sitä katselimme. Paikan rikkaat, suloiset muistot kirkastavat koko tämän maiseman ja tekemät sen pyhissävaeltajan silmissä enemmän kuin yhdessä suhteessa kauniimmaksi mitä hän milloinkaan on nähnyt.
Jätettyämme Bethlehemin, ratsastimme itään päin jylhän, Wuorisen Judean kautta. Eräässä jotenkin avarassa laaksossa kaupungin läheisyydessä näytetään niitä ketoja, joilla paimenet saivat sanoman Jesuksen syntymisestä. Samalla paikalla on vanhan kirkon rauniot.
Täältä aioimme käydä niinkutsutulla Frank-vuorella, jossa Herodeksen haudan sanotaan olevan. Tämä vuori on vähän matkan päässä tieltä. Me jätimme sentähden tänne muulimme, joiden meidän sheikkimme ja hänen miestensä turvissa piti jatkaa matkaa suoraa tietä luostariin, sillä aikaa kuin me loppupuolella päivää teimme tämän retken syrjään päin. Suurin vaikeus oli oppaan saamisesta, sillä ne miehet, joita siihen kehoitimme, eivät sanoneet uskaltavansa käydä vuorelle, sillä he pelkäsivät Beduineja, jotka asustelivat näillä tienoin. Wihdoin lupasi yksi miehistä seurata meitä kappaleen matkaa, sitte saisimme opastaa itseämme niin hyvin kuin voimme. Seutu, jonka läpitse ratsastimme oli yhtä mittaa jylhää ja autiota ja tie toisinaan melkein mahdotointa kulkea. Kun sillä tavoin hyvän hetken olimme ratsastaneet saavuimme sangen korkean vuoren juurelle. Wuorelle vievä tie oli varsin vaikea ja kävi toisinaan suoraan yli alastomain kallioin, jossa hevoset luiskahtelivat ja kompastuivat joka askeleella. Useat hevoset menivät nurin niskoinsa, vaan ei kuitenkaan kukaan meistä vahingoittunut. Tohtori Nickels'n hevonen lankesi muistaakseni kolme kertaa; herra Moorin kerran. Toisen tulkin hevonen luisti alas eräältä liukkaalta kalliolta; tulkki putosi selästä ja vieri toiselle puolelle, hevonen toiselle. Kun sillä tavoin näin kumppanieni suistuvan nurin yhden toisensa perästä, katselin omaa valkoista, vilpasta arabialaista hevostani, arvellen kuinka hän tepastelisi tuolla epätasaisella tiellä, joutumatta kumppaniensa kohtaloon. Yht'äkkiä keskeytyin aatoksissani, kun hevoseni astui isolle vierukivelle, joka luiskahti syrjään päin, ja seurauksena oli että me kumpikin menimme kuperkeikkaa. Hevonen lankesi nimittäin turvalleen ja keikahti yli niskainsa, niin että hän makasi selällänsä kaviot päin taivasta. Samassa tilassa olin minä myös hevoseni vieressä ja toinen jalkani oli joutunut hänen selkänsä alle. Paitsi jalkaa, joka vähän litistyi, en muuten kärsinyt mitään vahinkoa.
Tuon hankalan tien tähden olimme joutuneet niin hajalle, että, kun ensimäiset jo olivat ehtineet vuoren huipulle, olivat jälkimmäiset vielä lähellä sen juurta. Kun ensimäiset meistä ehtivät vuoren harjalle, havaitsivat he kappaleen matkan päässä viisi aseellista Beduinia, jotka, niin pian kuin huomasivat vieraat, juoksivat suoraan heitä kohden, varmaankaan ei missään ystävällisessä aikomuksessa. Kun nyt saavuimme kukkulalle yksi toisensa perästä, ja he saivat nähdä meidän väkevän joukon kokoontuneena sekä huomasivat meidän hyvin varustetuiksi aseilla, seisahtivat he yht'äkkiä eivätkä lähenneet meitä enää askeltakaan, vaikka me huusimme heille tulemaan lähemmäksi sanomaan meille tietä Frankvuorelle, jonka kukkula näkyi etäällä. Mies, joka tähän saakka oli meitä opastanut, ei sanonut uskaltavansa tulla etemmäksi, jonka tähden nyt saimme pötkiä eteenpäin omin päimme, miten parhain voimme.
Eräällä töyräällä juuri vastapäätä sitä vuorta, jolla me olimme, huomasimme sangen suuren Beduini-leirin, ja niin pian kuin sikäläiset Beduinit meidän havaitsivat, nostivat he hirveän melun ja yksi joukko tuli täyttä juoksua meitä vastaan, riekuen ja rääkyen, vilkutellen sapeleitansa ja ladattuja pyssyjänsä, ja kotvasen ajan perästä läksi vielä aseellinen ratsasjoukko Beduinein leiristä täyttä nelistä meitä kohden. Miehet heiluttivat pitkiä keihäitänsä ja paljaita sapeleitansa ja koettivat saada niin väkevää sotahuutoa toimeen kuin mahdollista.
He lähenivät nyt aivan pikaisesti ja omituista oli heitä nähdä. Jalkaväki tuli juosten taholtaan minkä jaksoi, ja ratsuväki ajaa ryöpytti täyttä laukkaa tulisten, hurjain hevosten selässä tietä myöten, joka näytti olevan tehty ainoastaan vuorivuohia ja gaselleja varten.
Me kysyimme urholliselta, alati vakavalta tulkiltamme mitä hän nyt luuli tapahtuvan. Hän ei sanonut varmaan tietävänsä. Hän antoi meille kuitenkin vihiä siltä, että nuot saaliinhimoiset Beduinit kyllä ryöstäisivät, minkä vaan voisivat, mutta koska meillä ei ollut mitään tavaraa muassamme paitsi aseitamme, luuli hän varmaan etteivät he tekisi meille mitään. Hän kehoitti meitä vaan pysymään koossa ja ratsastamaan lähelle heitä, että hän voisi puhua heidän kanssansa.