Iltapuolen päivää lepäsimme, ja vasta seuraavana päivänä kävimme katsomassa, mitä Gazassa oli katsottavaa.
Hevonen, jonka Jerusalemissa olin vaihtanut itselleni, oli kaunis rautikko-orhi. Hän näytti virkulta, niin että luulin saaneeni hyvänkin kulkijan; mutta tuskin olin sillä muutaman askeleen ajanut, kun jo havaitsin hänet jotenkin laiskaksi ja ilman sitä ihan tottumattomaksi ratsastukseen. Minun oli sitten koko aika vaikea seurata kumppaneitani. Sentähden vaihetin minä sen täällä Gazassa ja sain lihavan ja uljaan orhini siaan laihan konin, jolla oli pitkä suora kaula ja joka ei suinkaan näyttänyt kauniilta; minä otin hänen ensiksi koetteeksi, mutta en luopunutkaan hänestä ennenkuin Beirutissa, sitte vasta kun hän oli kantanut minun kaiken jälillä olevan osan matkastani Itämailla, ja paremmalla hevosella ei kukaan ole tätä retkeä tehnyt. Hän oli nöyrä ja totteli pienintäkin käden viittausta ja rupesi kohta nelistämään, niin pian kuin kannustimet koskivat kupeisin. Niinä tunsin itseni päivä päivältä kiitollisemmaksi, että olin saanut semmoisen hevoisen, sillä ilman hyvää hevosta on matkustus Palestinassa täydellinen kidutus. Useat matkatovereista saivat sitä kyllä kovaksi onneksensa kokea.
Uuden hevoseni omistaja oli ijällinen mies Damaskusta, joka nyt oli matkalla kotiinsa; hän seurasi meidän karavania ja vuokrasi meille hevosensa ja muulinsa ansaitaksensa jotakin. Jättäessään minulle hevosensa, suuteli hän minun kättäni ja pyysi minua kohtelemaan hänen juhtaansa hyvästi, sitte suuteli hän kyyneleet silmissä hevostansa, josta minä sittemmin rupesin pitämään melkein yhtä paljon kuin hänen omistajansakin.
Me ratsastimme nyt eräälle töyräälle kaupungin itäisellä puolella, josta meillä oli kaikkein avarin näköala. Jalkaimme alla oli koko Gaza, edessämme sen huoneet, sen puutarhat ja lehtopuistot ja niiden ympäri kierteli tuo keltainen tai valkealta hohtava hietavyöhyke. Pohjoisessa näkyi ääretön lakeus, joka ulottui aina Saroniin asti. Kaukana idässä rajoittivat lakeutta Judan vuoret. Lännessä levisi välimeri, jonka rannasta me olimme puolen peninkulman päässä. Etelässä oli tuo suuri erämaa, jonka kautta tie menee Egyptiin. Yksin tämän ihanan näköalan näkeminen palkitsee jo matkan Jerusalemista tänne.
Tällä ylhäisellä asemalla tahdomme viipyä hetken aikaa, katsellaksemme vähän likemmältä entistä ja nykyistä Gazaa. Gaza on maailman vanhimpia kaupunkeita, se on melkein yhtä vanha kuin Damaskus, Sidon ja Hebron. Jo ennenkuin Abraham jätti isänmaansa, oli Gaza Kanaanmaan eteläisellä rajalla. Sen asukkaat — Avim eli Hivitit — tulivat voitetuiksi ja hävitetyiksi Caphtorimilta, eräältä Egyptiläiseltä heimokunnalta, joka oli liitossa Filistealaisten kanssa. Se tuli sitten Filistealaisten kuningasten kaupungiksi ja voimallisen heimokunnan, nimittäin Enokin jälkeläisten, pesäpaikaksi, josta he alituisesti häiritsivät Israelin kansaa. Josua levitti kyllä valtaansa aina Gazaan asti, mutta ei hävittänyt tätä kansaa. Hän ei antanut yhtäkään Enakimia jäädä Israelin lasten maalle, paitsi Gazassa, Gathissa ja Asdodissa, joihin he jäivät. Pian sen jälkeen valloitti Judan sukukunta tämän kaupungin ynnä Askalonin ja Ekronin; mutta nuo sotaiset Filistealaiset saivat sen uudestaan haltuunsa ja voittivat ja kukistivat vuorostaan Israelilaiset. Neljäkymmentä vuotta sen jälkeen herätti Herra Simsonin heidän pelastajaksensa Filistealaisten ikeen alta ja kansan kärsimyksen kostajaksi. Gazassa näytti Simson voimiansa, kun hän otti kaupungin portit pihtipielinensä ja telkeinensä olalleen ja kantoi ne mäen kukkulalle, joka on Hebronin edessä.
Wiimein sortui kuitenkin tämä väkevä "Jumalan Naziri" ja täällä Gazassa lopetti hän päivänsä. Kun Filistealaiset viimeinkin Delilan petoksen kautta saivat hänet käsiinsä, puhkaisivat he häneltä silmät ja veivät hänen vankina tähän kaupunkiin. He sitoivat hänen vaskikahleilla ja hänen oli jauhaminen vankeudessa — jota työtä tavallisesti naiset toimittavat Itäisillä mailla, sillä miehet pitävät sitä häpeänä. Hänen hivuksensa rupesivat kuitenkin kasvamaan ja hänen pelastuksensa hetki oli lähenemässä. Filistealaisten ruhtinaat kokoontuivat Dagonin temppeliin viettämään riemujuhlaa ja kiittämään jumalaansa, joka oli antanut tuon pelätyn vihollisen heidän käsiinsä. Heitä oli kokoontunut sinne noin kolme tuhatta miestä ja naista. He lähettivät noutamaan Simsonia vankeudesta, että tuon sokean näky heitä huvittaisi ja että hän soittaisi heidän kuullensa.
Simson pyysi taluttajiansa kuljettamaan häntä lähelle temppelin molempia pylväitä, että hän nojautuisi niitä vastaan. Sitten huusi hän Herraa avuksensa, lausuen: "Herra, Herra, muista minua, ja vahvista minua Jumala ainoasti tällä haavalla, että minä kahden minun silmäni tähden kostaisin yhden kerran Filistealaisille". Seuraavassa tuokiossa muuttui ilonhuudot, joista temppeli oli kajahdellut, hirveäksi kuoleman parkumiseksi, kun Simson taivutti pylväät, niin että huone lankesi ja tappoi kaikki, jotka siinä olivat; niin että kuolleita, kuin hän tappoi kuollessansa, oli enemmän kuin niitä, jotka hän eläissänsä tappoi.
Epätietoista on, missä tuo entinen Gaza oli.
Löytyy muutamia muinaisjäännöksiä lähellä merenrantaa ja siitä syystä ovat muutamat matkustajat arvelleet kaupungin olleen siellä, toiset taasen ovat luulleet sen olleen lähempänä nykyistä Gazaa; mutt' ettei se seisonut samalla paikalla kuin nykyinen, näkyy selvästi siitä, ettei itse kaupungin kehän sisässä löydy mitään niin vanhoja muistomerkkejä.
Waikea on löytää tuon vanhan Gazan raunioita, vaikka ne vielä olisivatkin jälillä, sillä erämaan lentävä hieta on kokoontunut kaupungin ympärille ja tehnyt hirmuisen suuria hietatöyräitä, joiden alla kokonaiset kaupungit voivat olla haudattuina. Missä hyvänsä se lieneekin seisonut, on ennustus kuitenkin käynyt toteen, joka sanoi että Gazan piti paljaspääksi tuleman ja hävitettämän laaksoissansa. Hieronymus kertoo hänen aikanansa tuskin mitään jälkeä olleen tuosta vanhasta kaupungista, ja ristiretkeiliät havaitsivat paikan olevan ihan aution. Että sittemmin saman niminen kaupunki on rakennettu lähitienoille, ei vähennä ensinkään ennustuksen todenperäisyyttä.