Wanha kaupunki on — samoin kuin Gaza ja Askalon — kadonnut maan päältä ja jättänyt jälkeensä ainoastaan joitakuita hakattuja kiviä. Nuo jo mainitut ennustukset, jotka ilmoittivat Gazan ja Askalonin hävitystä, koskivat myöskin Asdodia, ja ne ovat tämänkin suhteen käyneet toteen.
Täällä jossakin paikoin oli Dagonin — Filistealaisten epäjumalan — temppeli, jonne voitolliset Filistealaiset veivät Monarkin, lyötyänsä Israelilaiset Aphekin kedolla. He asettivat arkin Dagonin kuvan viereen, ja kun Asdodin asukkaat seuraavana aamuna varhain nousivat, löysivät he Dagonin makaavana suullansa Herran arkin edessä; mutta he ottivat Dagonin ja nostivat hänen entiselle siallensa. Kun he seuraavana aamuna uudestaan nousivat, löysivät he Dagonin toistamiseen makaavan suullansa Herran arkin edessä ja hänen päänsä ja molemmat kätensä olivat hakatut pois kynnyksellä, niin että muu ruumis vaan makasi siinä. Heidän epäjumalansa pantiin pian uudestaan kokoon, mutta Herran käsi oli raskas heidän päällänsä ja löi Asdodin ja kaiken ympäristön. He lähettivät silloin arkin yli lakeuden Gathiin. Tämä on merkillisin niistä tapauksista, joita raamattu kertoo täällä tapahtuneeksi.
Me lähdimme liikkeelle varhain seuraavana aamuna ja lähetimme muulimme suorinta tietä Lyddaan, jonne itse aioimme saapua illaksi, käytyämme ensin Joppessa.
Kun lähdimme Asdodista, kulki tiemme läpi seudun, joka oli hedelmällisempi ja paremmin viljelty kuin yksikään niistä paikoista, mitkä tähän saakka Pyhässä maassa olimme nähneet. Me sivusimme yhden lainehtiman viljavainion toisensa perästä ja näimme myös monta äsken orastunutta vihantavaa peltoa. Tällä hedelmällisellä alalla oli monta kylää keskellä kauniita istutuksia.
Edellä puolenpäivää kuljimme Ekronin ohitse, joka oli viides Filistealaisten suuremmista kaupungeista. Tämä kaupunki oli taipaleen matkaa itäänpäin meidän tieltämme.
Me viivyimme hetken aikaa eräällä lammikolla ja katselimme muutamia sen ympärillä olevia raunioita.
Niin pian kuin pysähdimme, laskihe yksi matkakumppaneistamme, Hra Doughty, maahan pitkäkseen. Me luulimme hänen tehneen sen ainoastaan väsymyksestä, emmekä sentähden luoneet mitään huomiota häneen; mutta kun meidän taasen piti lähteä matkalle, valitti hän itseänsä kovin kipeäksi, hänellä oli kuitenkin sen verran voimia, että hän jaksot nousta hevosen selkään, ja me ratsastimme hiljakseen eteenpäin. Wähän ajan kuluttua seisatti Doughty hevosensa, astui tahi pikemmin putosi selästä ja vaipui hermottomana maahan. Me tutkimme hänen tilaansa ja havaitsimme hänellä olevan ankaran poltteen ja hänen otsansa oli hyvin kuuma; me pelkäsimme hänen saaneen tuon vaarallisen Syrian kuumetaudin, joka vuosittain tekee tuhojaan Itämailla matkustajain joukossa. Ainoa mitä voimme tehdä, oli, että niin pian kuin mahdollista koetimme saada häntä viedyksi Joppeen, jossa hän voi saada lääkärin apua. Me asetimme hänen sentähden etunojoon borikka-aasin selkään, jota hevostemme hoitaja käytti, ja koetimme kuljettaa häntä tällä tavoin eteenpäin; mutta hänen vaivansa tuli yhä kovemmaksi ja hetken ajan perästä rupesi hän hourailemaan ja vaikeasti valittamaan. Wiimein heittäytyi hän alas borikan selästä ja putosi maahan, vakuuttaen ett'ei hän voinut kulkea edemmäksi. Me neuvottelimme nyt hetken aikaa mitä oli tehtävä, ja päätimme vihdoin, että joku meistä jäisi Doughtyn luoksi, sillä aikaa kuin toiset ratsastivat Joppeen tuomaan kantotuolin, jolla voisimme kuljettaa ystäväraukkamme kaupunkiin. Minä lupasin tulkkimme kanssa jäädä hänen tykönsä, ja toiset lähtivät Joppeen, joka oli kahden tiiman päässä siitä, missä nyt olimme.
Minä valmistin meidän vilteistämme niin mukavan sijan kuin mahdollista oli kipeälle matkatoverilleni ja panin takin hänelle päänalaiseksi. Sateenvarjo levitettiin yli hänen päänsä suojelemaan häntä Filistean paahtamalta auringolta, ja minä kostutin silloin tällöin hänen kuumaa otsaansa raittiilla vedellä. Doughty houraili hourailemistaan ja puhui paljon, mutta varsin sekavasti; ainoastaan silloin, kun hän puhui äitistään (hänen äitinsä oli leskenä ja hän oli äitinsä ainoa poika), olivat hänen sanansa jotenkin selvät; hän sanoi olevansa varma siitä, ettei hän enää milloinkaan saa häntä nähdä. Meidän tulkkimme laskihe levolle ja vaipui pian sitkeään uneen ruohostoon vähän syrjässä päin Doughtyn vuoteesta.
Ympärillämme oleva seutu oli täynnä kukkuloita ja laaksoja ja me olimme sijoittuneet ruohoiseen laaksoon. Wiisi pitkää tiimaa sai kuluneeksi, eivätkä meidän kumppanimme vielä tulleet. Doughtyn polte rupesi vähitellen taukoamaan ja houraileminen loppui, mutta hän valitti vielä surkeasti.
Kun jo rupesi hämärtämään heräsi tulkki ja,'havaittuansa päivän jo niin pitkälle joutuneen, sanoi hän minulle, että meidän oli kaiken mokomin ehtiminen Joppeen ennen pimeän tuloa, sillä jos yöksi jäimme kedolle, emme olleet turvallisuudessa Arabialaisilta. Minä luulin hänen liioittelevan vaaraa, mutta Joppessa sain toisena päivänä kuulla, että samana iltana, kun me tämmöisessä tilassa olimme muutaman penikulman päässä idässä päin kaupungista, oli kaksi turkkilaista sotamiestä joutunut Beduinein käsiin, toinen heistä oli ammuttu kuoliaaksi ja toisen käden oli kuula särkenyt.