Minä kysyin Doughtylta, luuliko hän voimansa pitkittää matkaa; hän koetti silloin nousta vuoteeltaan, mutta vaipui heti takaisin ja sanoi olevansa niin heikko, että hän tuskin voi sormeansakaan liikuttaa. Minä neuvottelin nyt tulkin kanssa, miten turvallisimmalla tavalla voisimme viettää yötä; sillä jos oli mahdoton pitkittää matkaa ja kumppanimme luultavasti olivat käyneet harhaan, aioimme etsiä jonkun syrjäisen laakson, viedä sinne sairaan, panna hevosemme liekoon, ja valvoa vuorotellen. Tulkki sanoi kumminkin tämän olevan hyvin vaarallista, kun meitä oli niin vähän eikä meillä ollut muita aseita kuin minulla revolveri ja Alilla sapeli.
Kun me pidimme tästä neuvoa, lausui Doughty, joka oli kuullut keskustelumme, että hän tahtoi tehdä viimeisen yrityksen, ja käski meidän uudestaan nostaa hänet borikan selkään. Me asetimme hänen silloin borikan leveään satulaan, joka oli hyvin vuoteen kaltainen muodoltaan. Minä hyppäsin hevoseni selkään ja ratsastin etupäässä, tulkki tuli perässä taluttaen borikkaa, ja tällä tavoin me matkustimme Joppea kohden.
Me kohtasimme paljon Arabialaisia vähemmissä ja suuremmissa joukoissa, vaan ei kukaan meitä häirinnyt, muutamat lausuivat muutamia sanoja meidän tulkillemme, ja katselivat vähän kummastuen Doughtya, joka suuresti vaikeroiden makasi borikan satulassa.
Me ratsastimme nyt yhtä mittaa eteenpäin, ja matkattuamme noin tiiman aikaa, rupesi sairas tointumaan; hän ei enää valittanut ja vihdoin kykeni hän nousemaan pystyynkin. Yhtä suruissani kuin ennen olin ollut, pelätessäni matkakumppanini saaneen Syrian kuumetaudin, joka muutamissa päivissä, vieläpä tiimoissakin olisi voinut tehdä lopun hänestä, yhtä iloinen olin nyt, kun tuosta äkillisestä parantumisesta luulin voivani päättää, ettei hänen tautinsa muuta ollutkaan kuin näillä seuduilla liikkuma vilutauti, joka kyllä on tuima ja tuskallinen, mutta ei kuitenkaan hengelle vaarallinen.
Hän tuli viimein niin voimiinsa, että me saatoimme ruveta ratsastamaan hienoa juoksuakin.
Tultuamme eräälle vuoren kukkulalle, josta meillä oli vapaampi näköala yli edessämme olevan seudun, saimme nähdä useampia ratsastajia, jotka ajoivat täyttä nelistä ja puhuivat korkealla äänellä toinen toisillensa, niin että me voimme kuulla heidän huutonsa; he ratsastavat edessänsä oleville kunnaille ja näyttivät tähystelevän tienoota. Kun he viimein huomasivat meidän, tulivat he kaikki meitä kohden täyttä vauhtia. Me arvasimme jo heidän olevan meidän matkakumppanejamme, vaikk'emme pimeän tähden voineet heitä tuntea, ja emme luulossamme erehtyneetkään. Ilolla kohtasimme taas toinen toisemme ja ilahduttavaa oli heistä nähdä Doughtyn niin toipuneena.
Syynä heidän viipymiseensä oli, että he olivat ratsastaneet väärää tietä Joppeen, joten he olivat viipyneet enemmän aikaa matkalla, kuin me olimme arvelleet; sen lisäksi oli heidän ollut työlästä saada kantotuolia Joppesta ja sitten olivat he eksyneet laaksoissa, etsiessänsä sitä paikkaa, jonne olivat meidän jättäneet.
Heillä oli muassaan kantotuoli, jota neljä miestä kuljetti, mutta koska Doughty nyt oli melkein täysissä voimissaan, käytti hän mieluisemmin vastedeskin borikkaansa, ja tämä olikin onneksi hänelle; sillä, kun hra Botcharby, joka oli väsynyt, hänen siastansa istui kantotuoliin, ei käynyt paremmin kuin että yksi kantajista kompastui ja veti mukaansa kolme toveriaan, niin että hra Botcharby suistui maahan ja satutti rintansa pahoin.
Me saavuimme vihdoinkin myöhään illalla Joppeen eli Jaffaan, joksi kaupunkia nykyään kutsutaan, ja pilkkopimeä oli, kun kävimme kaupunkiin sisään. Ennenkuin tulimme kaupunkiin, ratsastimme pitkäin istutettujen puistojen läpitse.
Me poikkesimme yöksi erääsen mukavaan hotelliin, sillä liian myöhäistä oli enää ehtiä leiriimme lähellä Lyddaa.