Haikeus ja sääli valtaa matkustajan, joka käy näillä seuduilla, joiden asukkaat näyttävät kärsivän kurjuutta ja köyhyyttä, sillä aikaa kuin tirannillinen hallitus kohtelee heitä kuin orjia. Olisit melkein epäillä historian todistusta maan entisestä suuruudesta, jollei siellä täällä kohoisi mahtavia muistomerkkejä, jotka näyttävät mitä se ennen on ollut.
Niin todistavat Egyptin muinaista loistoa nuo ihmetyttävät obeliskit, jotka ovat korkeita kivipatsaita, hakatut yhdestä ainoasta kappaleesta ja kirjaellut täyteen Egyptin kuvakirjotusta; — nuo hirmuiset pyramidit, jotka ovat ikivanhoja kolmikulmaisia kivivuoria, tehdyt ihmisen käsillä niin korkeiksi, että ne näkyvät monen penikulman päähän; — ja nuo suunnattoman suuret salit, joita on hakattu noihin korkeihin hiekkakivivuoriin, joissa Egyptiläiset tallettavat esi-isäinsä balsameerattuja ruumiita, jonka tähden nämä ilmalle avonaiset lepokammiot ovat saaneet nimeksensä muumioin haudat, sekä viimeiseksi koko joukko sortuneitten epäjumalan-temppelein ja musertuneitten palatsein raunioita, jotka kummastuttavat matkustajaa ja joiden vertaisia et koskaan ole nähnyt, vaikka olisitkin paljon mailmaa kulkenut.
Kansan, joka on valmistanut kaikki nämä muistomerkit, on täytynyt olla suuri kansakunta ja seisoa korkealla sivistyksen asteella.
Mikä eroitus muinaisuuden ja nykyisyyden välillä! — Mutta olipa tämä maan suuri muutos voimasta heikkouteen, kunniasta häpeään, suuruudesta mitättömyyteen jo ennen ennustettu, ennenkuin se tapahtui, sillä propheta Hesekiel sanoo 30:nen luvun 6,7 ja 8 värsyssä näin: "Näin sanoo Herra, Herra: Egyptin holhoja pitää lankeemaan, ja sen väkevyyden ylpeys on hukkuva: Sevenin tornista pitää heidän miekalla lankeemaan, sanoo Herra, Herra. Ja heidän autiot rajansa pitää kylmille tuleman, hävitettyin maakuntain keskellä, ja heidän kaupunkinsa hävitettämän muiden autiain kaupunkein seassa. Että heidän pitää ymmärtämän, että minä olen Herra, koska minä teen tulen Egyptiin, ja kaikki, jotka heitä auttavat, pitää hukkuman; ja vielä: Sillä sen pitää oleman halvan muiden valtakuntain suhteen, ja ei enää hallitseman pakanoita; ja minä tahdon vähetä heitä niin, ettei heidän vallitseman pidä pakanoita."
Wuonna 525 e.Kr. valloitti Persian kuningas Kambyses Egyptin, mutta se vapautui taasen noin 100 vuotta myöhemmin. Uudestaan kukisti Persia sen, ja se pysyi Persialaisten vallassa 26 vuotta, jolloin Makedonialaiset sen valloittivat. Ptolemeot hallitsivat sitä sitten, kunnes se 30 vuotta ennen Kristusta tuli roomalaiseksi maaksi. Egypti pysyi sitten Roomalaisten hallussa vuoteen 641, jolloin Saracenit sen valloittivat. Wuonna 1250 anastivat Mamelukit (ostetut orjat, jotka sotamiehiksi maahan oli tuotu) vallan Egyptissä ja panivat eriskummallisimman hallitusmuodon toimeen. He valitsivat päällikön joukostansa, ja kun joku päällikkö kuoli, ei tullut hänen poikansa hallitsiaksi isän jälkeen, vaan siksi valittiin joku äsken maahan tuotu orja. Sitä tapaa kesti sitten polvesta polveen, vieläpä vuosisatojakin — ja tuolla ennen niin väkevällä ja vapaalla Egyptillä oli aina vieras ruhtinas, joka julmimmalla tavalla rasitti ja nylki alamaisiansa. Tämäkin oli ennen ennustettu: "Minä tahdon myydä maan tylyin ihmisten käsiin ja hävitän maakunnan ja mitä siinä on muukalaisten kautta. Minä Herra olen sen puhunut; ja Egyptillä ei pidä ruhtinaita oleman, ja minä lähetän hämmästyksen Egyptin maahan."
W. 1519 tuli Egypti veronalaiseksi Turkkilaisille, mutta Mamelukit pysyivät kuitenkin vallassa, ja se kummallinen hallitustapa, jonka he olivat toimeen panneet, pysyi vielä voimassa.
Mutta tämän vuosisadan alussa alkoi uusi järjestys maassa Mehemed Alin kautta, jota historiankirjottajat ovat ruvenneet kutsumaan Egyptin hermoksi, sydämeksi ja ajatukseksi. Hän oli syntynyt Makedoniassa ja tuli monivaiheisten kohtaloin kautta Egyptin hallitsiaksi v. 1805. Mamelukit eivät häntä valinneet, vaan kansa, jonka vaalin Turkin hallitus Konstantinopolissa vahvisti. Nuo vanhat hallitsiat eivät kuitenkaan tahtoneet väistyä syrjään tuon uuden varakuninkaan tieltä, joka taasen puolestansa ei suvainnut mitään kanssahallitsioita. Sisällinen sota oli alkamaisillaan, ja Mehemed Ali päätti vapauttaa maan semmoisen sodan kauhuista raivaamalla pois tieltä kaikki Mamelukit, musertaen sillä tavoin sen vallan, joka vuosisatoja oli ollut Egyptin vitsauksena. Tämän aikeensa toimeen panemiseen valitsi hän semmoisen keinon, joka todistaa oikeata itämaalaista julmuutta. — Maaliskuun 1 p:nä v. 1811 kutsui hän kaikki Mamelukit, jotka olivat Kairossa, palatsissa pidettävään kestiin. Kun pidot olivat lopussa, suljettiin palatsin portit, ja Mamelukit saivat surmansa sotamiehiltä, jotka olivat seisoneet varoilla kaltereissa. Nuo kopeat ja urholliset Mamelukit, jotka olivat kamppailleet itsellensä voiton niin monessa kunniallisessa taistelussa, kaatuivat täällä yksi toisensa perästä ilman mahdollisuutta vastustukseen, sillä he olivat suljettuina ahtaasen pihaan, jossa sotamiehet, seisoen noilla korkeilla ympäröivillä muureilla, ampuivat heidät maahan. "Heidän kuolemansa oli kauhistava ja kunniaton." Ainoastaan yksi ainoa heistä kaikista pääsi pakoon syökseymällä hevosineen päivineen alas hirmuttavaan syvyyteen, joka yhdeltä taholta ympäröi sitä alaa, jossa he olivat suljettuina. Hänen hevosensa musertui, mutta hän itse jäi henkiin ja pakeni.
Samalla aikaa, kuin tämä verinen työ tapahtui Kairossa, surmattiin kaikki Mamelukit maakunnissa varakuninkaan käskystä. Tällä tavoin teloitettiin 6 tai 7 tuhannen miehen paikoille.
Mehemed Alilla oli nyt yksin valta, eikä kukaan vastustellut hänen kruunuansa. Egypti oli vapautettu niiden muukalaisten orjain paljoudesta, jotka niin kauvan olivat sitä vallinneet, ja sillä oli nyt oma järjestetty hallitsiasukunsa.
Mehemed Alin hallituksen aikana — vaikka kyllä tirannillinen — rupesi maa yhä enemmän ja enemmän nousemaan pitkällöisestä alennustilastaan. Maanviljelys parantui, kauppa ja teollisuus rupesi kukoistamaan, eikä varakuningas säästänyt mitään keinoja, auttaaksensa raha-asiain kehnoa tilaa ja avataksensa maatansa europalaiselle sivistykselle. — Mitä Egyptin valtiolliseen tilaan tulee, kohosi se tähän aikaan ihmeteltävään voimaan ja mahtavuuteen. Tähän asti oli se ollut vierasten kansain poljettavana, mutta nyt rupesivat he pelkäämään sen voimaa. Woitollisna kulkivat sen sotalaumat halki Syrian, kuninkaan pojan, tuon urhollisen Ibraim Pashan johdolla. Siellä valloitettiin useain muiden linnoitusten ohessa myöskin tuo luja S:t Jean d'Acre, joka vähää enemmin oli kukistumatta vastustellut maailman voittajaa Napoleonia. Täällä saatiin monta loistamaa voittoa Syrialaisista ja turkkilaisista apujoukoista. Itse Konstantinopoli vapisi tämän voitollisen sotajoukon edessä, kun se läheni hänen aluettansa. Turkin laivasto ei tohtinut lähteä ulos Bosporista kamppailemaan Egyptin laivaston kanssa, joka tarjosi tappelua. Vihdoin täytyi Sultanin pyytää apua Wenäläisiltä, ja siinä rauhanteossa, joka kohta sen jälkeen toimeen pantiin, tuli Mehemed Ali Syriankin pashaksi.