Kun aamulla läksimme liikkeelle Haifasta, olimme lähettäneet miehemme muulein kanssa menemään suorinta tietä Kanaan. L., joka oli väsynyt, seurasi heitä, ettei hänen tarvinnut tehdä niin pitkää matkaa sinä päivänä. Meitä oli siis vaan nuot toiset matkakumppanit ja tulkkimme.
Sitte kuin oppaamme oli meistä luopunut, pitkitimme me omin päimme ratsastustamme itää kohden. Me jätimme nyt heti pian tuon ennen mainitun lakeuden ja tulimme keskelle korkeita ja kauniita puita kasvavia kumpuja, joiden välissä meidän tiemme luikerteli edelleen läpi hedelmällisten laksoin, joista muutamat olivat viljellyt, toiset villisti kasvavan heinän vallassa.
Emme olleet pitkälle ehtineet, ennenkuin jo kokonaan eksyimme tieltämme. Laksot olivat niin toinen toisensa kaltaisia, ettemme tietäneet missä olimme, tai mihin ohjaisisimme kulkumme. Me ratsastimme sentähden suorastaan itää päin, toivoen löytävämme jonkun polun tai tapaamamme jonkun ihmisellisen olennon, joka voisi neuvoa meitä taas oikealle uralle.
Kuleksittuamme sillä tavoin noin kaksi tiimaa aikaa, löysimme viimeinkin hyvän ja tasaisen tien ja päätimme seurata sitä, sillä, jos ei se vienytkään meitä Kanaan, johtihan se meidät kumminkin johonkin kylään, josta voisimme saada tienoppaan.
Juuri kuin parhaiden iloitsimme että olimme löytäneet tämän tien, hämmästyimme suuresti kun emme nähneet H:ra Tayloria seurassamme; hän oli jäänyt perään, eikä ollut kai sitten enää löytänyt meidän jälkiämme.
H:ra Botcharby hämmästyi kaikkein pahimmasti, sillä hän pelkäsi hoidokkaansa niin eksyneen vuoristoon, ettemme enää löytäisi häntä.
Me ratsastimme nyt kaikille haaroille etsimään häntä, ja huusimme hänen nimeänsä voimaimme perästä. Me etsimme häntä kauvan aikaa turhaan, mutta vihdoin näimme hänen tulla ratsastaman täyttä nelistä juuri samaa tietä, jonka äsken olimme löytäneet.
Me olimme iloissamme että tapasimme hänen, mutta hän sai ankaria nuhteita varomattomuutensa tähden, että oli eronnut meistä semmoisella paikalla, jossa helposti olisimme voineet erota iäksi päiviksi.
Me seurasimme nyt tietä, jonka olimme löytäneet ja muutaman tiimaa ratsastettuamme, tulimme avaralle lakeudelle, jossa muutamat paimenet paimensivat laumaansa. Me huusimme näille miehille että tulisivat näyttämään meille tietä Kanaan, mutta he pelästyneinä ottivat turvansa käpälämäkeen ja potkivat tiehensä.
Me näimme nyt kumminkin etäällä kylän, jonne ohjasimme kulkumme. Kylän asukkailta saimme tietää että Kanaan kaupunki oli kappaleen matkan päässä Pohjosessa päin tällä lakeudella.