Ruotsalaiset herratkin näyttivät olevan nyreissänsä ja vähä-puheisina pöyhkeän puolalaisen seurassa. He katselivat häntä epäluuloisin silmäyksin, eivätkä näyttäneet saada hyvää makua viiniin, hänen maljaansa juodessansa.
Oli jo joksikin myöhään illalla, kun Niilo Kristerinpoika äkkiä astui huoneesen. Hänen silmänsä säihkyivät ja hän näytti olevan kovasti liikutettuna; mutta niinpian kuin hän näki kokoontuneen seuran, otti hän ikäänkuin hämmästyneenä askeleen taaksepäin ja jäi seisomaan. Blasius-ukko kiirehti häntä vastaan ja kysyi mitä kuului, Marian jäädessä seisomaan loitommalle ja kääntäen häneen levottoman silmäyksen.
"Ei mitään!" änkytti Niilo ja hänen äkkinäisyytensä sijaan tuli nyt kainous ja hämi, nähdessänsä niin monta ylhäistä herraa edessänsä. "Se oli vaan vähäpätöinen seikka!"
"Mitä? mitä?" kysyivät kaikki herrat, ja nousivat äkkiä istuimiltansa. Puolalaisenkin silmissä osoittihe uteliaisuus, vaikka hän nähtävästi rauhallisena jäi istumaan.
"Puolalaisten herrojen palvelijat ovat lyöneet muutamia porvarien renkiä ja työntäneet ne järveen," sanoi Niilo vihdoin; "mutta ne saatiin heti ylös, ja koko meteli on jo loppunut."
"Kuka riidan alkoi?" kysyi muuan herroista.
"Se oli — se oli," änkytti Niilo nolona, ikäänkuin ei hän mielellänsä olisi loukannut vierasta herraa; "se oli herra Czarnkovskin lakeija, joka huviksensa ampui luodin erään porvarin hatun lävitse!"
"Semmoinen väkivalta käy liian pitkälle!" mumisivat herrat, ja kääntyivät nuhtelevin katsein Czarnkovskiin päin.
Hän nosti pikarin huulillensa ja virkkoi kylmästi: "Minä tutkin huomenna sen asian, ja rangaistutan syyllisen."
"Hm! hm!" alkoi taasen Blasius-ukko, vähän hämillänsä; "nyt on parasta ett'emme enään puhu siitä asiasta ennenkuin huomenna. Tule sinäkin juomaan Niilo! Mutta älä enään mainitsekaan sitä asiaa."