* * * * *
Pöyhkeiden puolalaisten ja Tukholman porvarien jo ennestäänkin jännittynyt väli, kävi päivä päivältä yhä tuimemmaksi. Puolalaiset herrat eivät rangaisseet alammaisiansa heidän hillittömistä ja väkivaltaisista julkeuksistansa. Nämät, jotka sentähden pitivät kaikki hävyttömyydet heille luvallisina, saattoivat pelkkiä levottomuuksia kaupungissa aikaan, niin että Valdemarin-saaren loistavasta leiristä tuli kaupunkiin yhtä paljon levottomuutta, ja milt'ei vaaraa, kuin todelliseltakin viholliselta. Kuitenkin olivat kaupunkilaiset pitkämieliset ja kärsivät kaikkea ylivaltaa ja pilkkaa viimeisiin asti, vaikka heidän lopuksi täytyi puolustaa itsiänsä ilkivaltaisia vastaan.
Czarnkovski, jota vierasvarainen isäntänsä kohteli mitä suurimmalla hyväntahtoisuudella, koki kaikin tavoin vastata sitä, vaikka hän osoitti jyrkkää halveksimista toisille porvareille. Hän osoitti etenkin Marialle mitä suurinta kohteliaisuutta ja huomallisuutta, jota Maria koetti välttää, mutta jota hänen isänsä katseli erittäin suopein silmin, etenkin sitten, kun hän oli saanut tietää, että Czarnkovskin rikkaudet olivat hänen arvoansa ja ylhäisyyttänsä suuremmat.
"Herra Czarnkovski!" sanoi Blasius-ukko eräänä iltana; "teillä on luultavasti kaunis talo ja ihana morsian Varsovassa, jos rohkenen arvata."
"Minulla on kaunis talo," vastasi puolalainen, luoden katseen punehtuvaan Mariaan; "mutta se on tyhjänä, sillä se on kauniinta koristettansa, suloista morsiota vailla. Monesti olen uneksinut, kuinka minä olen tuonut sinne hempeän ulkomaalaisen immen; mutta minä en tunne ketään, joka minulle sydämmensä antaisi."
"Oh! kukapa ei antaisi sydäntänsä niin nuorelle ja kauniille herralle, kuin te olette," virkahti Blasius-ukko: "Teidän tarvitsee vain valita, ja minä olen varma siitä, että saatte, kenen vaan tahdotte vaimoksenne."
Samassa avattiin ovi ja Niilo astui huoneesen; hän pysähtyi ovelle hattu kädessänsä, ja näytti tahtovan puhua jotakin, mutta häneltä puuttui rohkeutta.
Maria, joka heti huomasi ett'ei hänellä ollut mitään ilahduttavaa kerrottavaa, loi häneen tuskallisen ja rukoilevan katseen, mutta Niilo ei nostanut silmiänsä häneen, vaan alkoi vitkalleen puhumaan: "Herra Czarnkovski! Teidän palvelijoillenne on nyt heidän röyhkeytensä maksettu; muutamat Kaarlo-herttuan soturit, joiden päälle ne karkasivat, antoivat niitä aika lailla selkään."
"Minun palvelijoitani selkään?" kysyi puolalainen ja nousi äkisti ylös. Tuulen puuskana töyttäsi hän ovelle ja katosi, tölmäten sivutse mennessään Niiloa rintaan, niin että hän meni seljällensä.
"Minne se nyt meni?" kysyi Blasius äimistyneenä. "Sinä tulit taasen oikein turmion tuojana tänne Niiloseni!"