Tulinen puna poskillansa nousi Niilo ylös. Sanaakaan sanomatta otti hän miekan seinästä ja aikoi mennä ulos.
Mutta Maria tarttui äkkiä hänen käteensä ja sanoi rukoillen: "Niilo! Älä mene nyt ulos! Viivy hetkinen vaan! Sinä olet nyt liian raivoisella mielellä. Niilo, minä rukoilen, älä mene nyt!"
"Maria!" vastasi hän, "velvoisuuteni kutsuu minua. Minun pitää mennä vahtiin."
"Mitä sinä tahdot, tyttö!" ärjäsi Blasius; "mene heti huoneesesi! Ja sinä, Niilo, mitä hänen on sinun kanssasi tekemistä? Mene! te'e tehtäväsi, ja sillä hyvä! Minä kyllä opetan tyttäreni tottelemaan."
Maria meni huoneesensa, peittäen kasvonsa käsillänsä ja Niilo lähti vaijeten pois.
* * * * *
Vahtitornissa, sen portin päällä, joka Kauppakadulta vei merelle päin, istui Niilo Kristerinpoika, tarkasti katsellen puolalaisten leiriin, jonka kirjavat telttirivit näkyivät Laivasaaren (Skeppsholmen) ja Linnasaaren (Kastellholmen) väliltä. Kirkas virta juoksi melkein huomaamattomalla liikkeellä kaupungin muurin vieressä, kuvastaen niiden uhkeiden laivojen kuvia, jotka vähän etäämmällä olivat valmiina viemään Ruotsin kuningasta pääkaupungistansa. Yleinen äänettömyys valliisi kaikkialla.
Vahdissa oleva nuorukainen antaui sydämmensä unelmille, jotka jokaista luonnon ihanuutta nautitessa, heräävät ihmisessä ja muodostavat yhdistys-siteen hänen sisämailmansa ja sen mailman kanssa, jonka kuvat näkyvät hänen ulkonaisille aistillensa. Hän muisteli lempensä hempeätä esinettä, jonka lemmen hän oli valmis hengellänsä vahvistamaan, mutta jonka määrän hänen kainoutensa ehkä ijäksi kätkisi sydämmensä syvimpään soppeen; hän tosin aavisti, että immenkin povessa häntä kohtaan paloi tunne, joka hänelle oli niin pyhä, että hän ainoasti etäältä rohkeni uneksia siitä ikäänkuin paremman elämän ihanimmasta autuudesta. Hiljainen kyynel kasti hänen silmiänsä.
Mutta pian hän huomasi outoa liikettä hänen edessänsä olevien molempien saarien välistä. Muutama iso vene kulki sotalaivoista leirille, josta kuului aseen kalsketta. Vihdoin näkyivät laivaveneet taasen, mutta täynnä puolalaisia soturia; ne soutivat suoraan kauppaporttia kohden. Niilo, joka ei tietänyt, jos tämä tapahtui kuninkaan käskystä, taikka jos se oli kopeiden puolalaisten omia julkeuksia, tuumi juuri jos hänen piti nostaman hätärymyä vai ei, kun hän huomasi että hänen käsivarsiinsa äkkiä otettiin takaapäin kiini, ja häntä itseä hinattiin takaperin torninportaita myöden alas. Kun hän oitis täyttä kurkkua huusi: "aseisiin!" välähti tikari hänen silmiensä edessä, ja ääni käski puolan kielellä hänen vaikenemaan. Hän vaikenikin, mutta niinpian kuin hän oli laahattu kadulle, ja siellä tunsi lujan maan jalkojensa alla, tempasi hän äkisti toisen kätensä irti, ja lujasti ottaen kiini vastustajansa kurkkuun vapautti hän toisenkin kätensä, mutta nyt tunsi hän tikarin terän luistavan sivunsa ja käsivartensa välitse. Vihdoin hän kuitenkin keksi sen keinon, että hän äkkiä juoksi muutaman askeleen sinulle, saattaaksensa paljastaa miekkansa.
Niinpian kun kiiltävä säilä välkkyi hänen kädessänsä, vetäyi vanha puolalainen soturi takaisin joukkoon, joka hänen taistellessansa oli astunut maalle ja tullut portista sisään. Niilo ei ruvennut häntä takaa ajamaan, vaan riensi vahtitupaan kumppaniansa kokoomaan.