Puolalainenkin tähysti laukauksiansa, udellen niiden vaikutuksia. Ainakin toinen luoti oli mennyt paikalle, sillä purressa huomattiin muutamia horjuvia ja epävakaisia liikkeitä; näytti kuin se olisi sitten taas tahtonut ohjata kulkuansa suoraan kuohujen lomitse, mutta kääntyi samassa myötätuuleen, sen purjeet rupesivat häilymään, eli niinkuin merimiehet sanovat: elämään, ja selvään näkyi ett'ei se enään totellut peräsintä.
"Laskekaa pari venettä!" käski puolalainen kääriytyen komeaan siniseen sametti-turkkiinsa; "me saamme matkustajia mukanamme Tukholmaan. Tuokaamme ne tänne!"
"Ettehän itse jättäne laivaanne, herra Czarnkovski?" kysyi ruotsalainen. "Eihän sovi, että uhkea Bresnovinamme on päällikköänsä vailla tämmöisessä tuulessa. Dantsigin rihkamasaksat saisivat syytä nauraa meille!"
"Rohjetkoon vaan vetää suutansa nauruun!" vastasi puolalainen halveksivasti. "Jumalasta puhumatta olen minä herra täällä — ja tuolla!" lisäsi hän osoittaen jahtiin, joka nyt, kenenkään ohjaamatta, keijui aaltojen leikkikaluna.
Veneet miehitettiin, ja pian ne lähestyivät, pöyhkeän muukalaisen johtamina, hänen vihansa ja säälinsä onnetonta esinettä.
Jahdissa oli kunnollinen Blasius Dundee, porvari Tukholmassa, hänen tyttärensä, kahdeksantoista vuotias Maria, nuori kauppa apulaisensa Niilo Kristerinpoika ja pari renkiä.
Niilo oli ollut peränpitäjänä ja, tarkalla silmällä ja vakavalla kädellä, ohjannut pientä purjehtijaa takaa-ajavan laivaston edellä, (jota sekä ukko Blasius että hänen tyttärensä, pelolla katselivat), kun toinen kanuunan luoti mursi peräsimen ja jätti koko aluksen aaltojen ja vihollisen oikkujen valtaan.
Maria kätki vaaleat kasvonsa esiliinaansa, kun hän näki ja kuuli toisen luodin suhisevan muutaman sylen päässä itsestänsä, ja samassa tunsi tuiman täräyksen, joka näytti musertavan koko aluksen, kun toinen luoti sattui siihen ja tempasi peräsimen Niilon kädestä. Ukko Blasius kiiruhti syleilemään tytärtänsä, ikäänkuin rohkaistaksensa ja lohduttaaksensa häntä, vaikka hänen omia kasvojansa kasteli muutkin pisarat, kuin ne jotka tuuli siihen pirskoitti.
Niilo ei kuitenkaan tullut neuvottomaksi. "Enpä olisi luullut niiden niin kiivaasti meitä tahtovan," virkkoi hän ojasten voimakasta varttansa ja rohkeasti katsellen mahtavaa vihollista. "Mutta nyt on henkemme kysymyksessä. Laske pieni ruuhemme vesille, Tuomas! Ja ota sinä Matti airot."
Pian oli pieni venonen vesillä. Blasius-ukko hyppäsi kiireesti siihen. Niilo, joka ei muuten ollut rohkeutta vailla, näytti nyt tuskin uskaltavan ojentaa kättänsä Marialle auttaaksensa häntä ruuheen. Vaikka hän tänä hetkenä olikin pelosta vaaleana, levisi kuitenkin himmeä puna hänen poskillensa, kun hän nuorukaisen väkevän käsivarren nojassa astui veneesen. Niilo tarttui perämelaan ja voimakkailla vedoilla soutivat rengit ruuhen yhä loitommalle vähitellen uppoavasta jahdista.