"Pankaa itsenne pitkäksenne veneen pohjalle, isä Blasius!" sanoi Niilo, "niin tulee ruuhi tasapainoon! Ja sinäkin Maria, sillä sinun tulipunainen hameesi pistää helposti silmiin aaltojen keskellä. Mutta kas tuota Jumal'auttakoon. Ne laskevat veneitä vesille siten ottaaksensa meidät! — No, no! vielä ei ole kaikki hukassa! Koettakaamme päästä kätköön Joutsenkallion taakse."
Tätä sanoessaan heitti hän nuttunsa Blasiuksen ja Marian ylitse, jotka olivat pitkänänsä ruuhen pohjalla.
Jokainen aalto lennätti pienen ruuhen ensiksi korkealle ilmaan, ja näytti sitten tahtovan nielaista sen syvyyteen, mutta taitavat miehet pitivät sen tasapainossa, ja lähestyivät, mitä suurimmilla ponnistuksilla pientä kalliota, jolla Niilo toivoi löytävänsä jonkun lymypaikan. Etsiä parempaa maallenousu-paikkaa oli mahdotonta, sillä kaikki muut olivat etäämmällä, jonka tähden hän päättikin laskea tähän. Mutta kaikilla puolin rähisi kuohuva tyrsky pienen kalliokielen ympärillä, joka ainoastaan oli muutaman kyynärän vedenpinnan ylipuolella, ja jota ei olisi eroittanut aalloista muusta kuin liikkumattomuudestansa, jos ei aaltojen särkyminen niitä vastaan olisi peittänyt sen sivuja lumivalkealla vaahdolla. Niilo koetti laskea maalle sen tuulettomalle puolelle, mutta sielläkin se oli milt'ei mahdotonta. Suurimpien ponnistuksien perästä onnistui palvelijoille pitää ruuhta niin lähellä kalliota, että Niilo taisi nostaa vapisevan tytön siitä pois; mutta tuskin oli nuorukainen saanut jalansijaa kalliolla, ennenkuin suuren suuri ärjy-aalto peitti hänen ja kantamuksensa, ja lennätti ruuhen ison matkan päähän rannasta.
Nuorukainen piteli itseänsä eräällä kallionkulmalla voimalla, kuin olisi hän kantanut koko maailman sylissänsä, ja vaikka kuolin-vaaran pimeys ympäröi häntä, lensi erinomaisen suloinen tunne hänen sieluunsa, kun hän tunsi kuinka tyttö kiihkeästi pani pehmeät käsivartensa hänen kaulallensa ja kuinka hän hädässänsä painoi rintansa pojan kasvoa vastaan. Hänen päähänsä lensi ajatus, että jos hän nyt hellittäisi kättänsä, niin hän kuolisi elämänsä ihanimpana hetkenä, hänen sydämmellensä — mutta hän kokosi kaikki sielunsa voiman ajamaan tämän viettelevän ajatuksen sielustansa, ja kun aalto vaipui takasin, onnistui hänen parilla ravakkaalla askeleella päästä kallion huipulle.
Siinä seisoi hän nyt tyrskyvien kuohujen ympäröimänä, ja likisti tainnottoman immen rintaansa vasten, selittämättömällä tunteella katsellen hempeitä, vaaleita kasvoja, joille tuuli silloin tällöin heitti suortuvan hajoillansa olevista tummista kiharoista. Mutta kuin Maria tointui, käänsi siniset silmänsä häneen, ja kun hohtava rusko levisi hänen poskillensa, punastui Niilokin rohkeudestansa että hän oli katsellut häntä niin läheltä; kaino hämmennys kuvautui hänen katseissansa ja hän laski immen hiljaa kalliolle.
Hän nosti silloin vielä kerran surullisen katseensa nuorukaiseen päin, kätki sitten kasvonsa esiliinaansa. Hän vapisi kovasti.
"Sinun on vilu, Maria!" sanoi hän; "ota liivini yllesi!"
"Ei, ei minun ole vilu," vastasi hän, "mutta sinulla ei ole nuttua!" Hän avasi solmesta huivin, joka oli hänen vyötäisillänsä, mutta hän ei rohjennut avata silmäänsä taikka tarjota sitä hänelle.
Sanaakaan sanomatta otti Niilo huivin hänen kädestänsä ja sitoi sen taasen hänen vyötäisillensä, vielä enemmän vavisten, kuin Maria, kun hän käsillänsä ympäröi ja koski viehättävää impeä.
Hän kääntyi sitten ja katsoi merelle päin. Ruuhi oli melkeän matkan päässä. Blasius-ukko istui sen pohjalla pidellen molemmin käsin sen kumpaisestakin laidasta, ja ponnisti mahtavia keuhkojansa mitä rajuimmasti voittaaksensa tuulen ja tyrskyn pauhua. Mutta Joutsenkalliolle ei äänen haivettakaan kuulunut, vaan tuuli vei sen päinvastoin laivastolle, jonka seurauksena oli, että Czarnkovskin veneet yhä nopeammin lähestyivät.