"Niin, isäsi on puolalaisten hallussa," vastasi hän vähän ajan päästä.
Tyttö tuijotti vaijeten kuohuvalle meren pinnalle, jolla vihollinen yhä lähestyi.
"Maria!" sanoi Niilo, ja hänen silmänsä säihkyivät. "Maria! tahdotko kuolla?"
Maria pani kätensä ristiin, ja katseli häntä mitä sydämmellisimmillä silmäyksillä, joista loisti hellyys ja hiljainen luottamus, ikäänkuin hän olisi tykkänään tahtonut antaa elämänsä ja kuolemansa pojan valtaan. Mutta Niilon rinnassa taisteli mahtavia tunteita toisiansa vastaan. Uskaltaisiko hän jättää sen olennon, jonka hän piti pyhimpänä maan päällä, pöyhkeiden vihollisten armolle. Hänen jalo ylpeytensä kuiskasi: ei. Taikka rohkenisiko hän, kauheana kuolon enkelinä, äkkiä painaa hempeän olennon rinnallensa, hyökätä hänen kanssansa syvyyteen ja siten uhrata hänen nuoruutensa ja kauneutensa kylmien aaltojen syvälle haudalle. Hänen sydämmensä sanoi hänelle, että hän ansaitsisi paremman kohtalon, vaikk'ei hän — Niilo — puolestansa tiennyt mitään suloisempaa.
Silloin kuului Blasiuksen ääni myrskyssä huutavan: "Lapset, lapset! Älkäät peljätkö. Tämä on yksi kuninkaan uskollisia alammaisia, jalomielinen herra, joka tahtoo meidät pelastaa."
Maria kiiruhti seisomaan ja ojensi kätensä isällensä. Nuorukaisen silmään, joka seurasi kaikkia hänen liikenneitä, ilmaantui kyynel; mutta hän oli vaiti, laski käsivartensa ristiin rinnallensa, ja katseli uljaasti venettä, joka nyt tuli vallan kallion viereen.
"Kanna tyttö tänne!" käski Czarnkovski. "Joudu, poika, taikka minä ajan luodin sinun kirotun kallosi lävitse!"
Katkera kiukku säihkyi Niilon silmissä ja liihottteli hänen kielellänsä. Hän katsoi ympärillensä löytääksensä sitä kiveä, jolla hän musertaisi puolalaisen veneen, mutta hänen katseensa sattui Mariaan. Silloin suli kiukku hellyydeksi. Hän tukehutti voimakkaasti kaikki muut tunteet, otti hänen syliinsä ja kantoi hänen alas veden rajalle, jossa aallot pirskoittivat kuohuansa korkealle rintaansa asti. Czarnkovski ohjasi veneen niin lähelle kuin mahdollista, ja samassa kuin muuan aalto vei sitä lähelle sitä paikkaa, jossa Niilo seisoi, nousi hän seisomaan, sai tytön vyötäille kiini ja tempasi hänen onnellisesti veneesen. Mutta Niilo seurasi muassa, hänen jalkansa luisti liukkaalla kalliolla, hänen kätensä ei ulottunut veneen partaasen ja hän syöksyi alas kuohuvaan syvyyteen.
"Niilo, Niilo!" huusi Blasius-ukko.
"Taivaan Jumala!" huudahti Maria ja aikoi syöstä hänen jälkeensä, mutta Czarnkovski esti häntä ja heitti hänen isänsä syliin, jolla ei myöskään ollut halua laskea häntä.