"Nouse seisomaan tyttö!" sanoi puolalainen kohteliaasti auttaen häntä. Hänen silmi-kulmansa synkistyivät kuitenkin, kun hän jatkoi: "mutta mitä se kavaltaja ja hänen kohtalonsa sinuun koskee? Onko hän sinun veljesi?"
"Ei!" vastasi Maria, ja hempeä puna paloi hänen poskillansa, "mutta minun omaatuntoani vaivaisi hänen onnettomuutensa ja kuolemansa."
"No, niin!" kuiskasi kohtelias puolalainen, "en minä ole niin verenhimoinen, ja sinun tähtesi saakoon hän vapautensa, jahka pääsemme Tukholmaan. Mutta älä enään lausu sanaakaan hänestä, ell'et tahdo, että minä annan heittää hänen mereen."
Sitten vei hän, suurella kohteliaisuudella, hänen ja isänsä komeaan kajuttaansa.
* * * * *
Valdemarin-saarella eli Eläintarhalla, josta tähän aikaan Ruotsin pääkaupungin hyvä vaisto ja maaseudun raikas luonto ovat yhdessä koettaneet tehdä paratiisin, ei vielä puolen kolmatta vuosisataa sitten, mikään komea huvila näyttänyt sievää, leveätä rakennustapaansa, ei lemunnut valittujen kasvien ihana tuoksu, eikä suhissut vielä iltatuuli missäkään taiteen tekemässä puistossa. Kolkko metsä peitti koko saaren, ja Manillan, Ahlnäs'in, Listonhillin ja vieläpä Rosendal'inkin kohdilla oli vaan jokunen kalastajan mökki. Mutta mittumaarin jälkeen v. 1594 loihdittiin sinne eloisa ennus-kuva kaikista loistavista juhlista, joita siellä myöhempinä aikoina on vietetty. Rannalle oli nimittäin äkkiä-arvaamatta uusi kaupunki noussut; tuon "sotilaan keveän kangas-kaupungin" oli tehnyt se joukko, jonka pöyhkeät puolalaiset vapaasukuiset olivat varustaneet enemmän tarpeenmukaisella prameudella tervehtiäkseen Sigismundo-kuningastansa hänen toisella valtaistuimellansa Ruotsissa, ja antaaksensa ruotsalaisille kuvan puolalaisten rikkaudesta, kuin toivossa vaikuttaa jotakin suurta ja päättävää säveämielisen hallitsijansa luona. Eivät milloinkaan ole muukalaiset Ruotsin maalle laittaneet rikkaampaa leiriä, kuin se joka vilisi puolalaisia ylimmyksiä, ja näytti pikemmin tahtovan asujen ja koristeiden tuhlaavalla komeudella häikäistä kummastuneiden ruotsalaisten silmät, kuin urhollisuudella ja miehuudella vaatia heiltä pelkoa ja kunnioitusta. Koko näytelmä oli niinkuin taikakuva toisesta maanosasta, niin oudoilta ja aasialaisilta näyttivät muukalaiset, ajeltuine päineen, kalliissa turkissansa, pitkissä kullalla kirjaelluissa tulipunaisissa nutuissansa ja keltaisissa saappaissansa.
Puolalaislauman maalle-astumisen jälkeisenä päivänä, virtasi suuri joukko Tukholman asukkaita heidän leiriinsä, ja kilvoin pyysivät etevimmät niistä nuoria ruhtinoita ja "voivoodia," jotka olivat lauman päällikköinä, käymään taloissansa osoittaaksensa heille kaikenlaista vierasvaraisuutta ja ystävyyttä, kaupungin nuorukaisten ja vieläpä muutamain vanhempien porvarienkin katsellessa muukalaisia epäluuloisilla ja uhkaavilla katseilla.
Nuoren Czarnkovski-ruhtinaan moniväriselle teltille, jonka kullatuilla tangoilla liehui monenvärisiä silkkiliinoja lippuina, kiiruhti varakas Blasius Dundee, ja päästettiin hän sisälle. Hän kumarsi pari kertaa sangen syvään, kunnes nuori ruhtinas ystävällisellä alentavaisuudella tarttui hänen käteensä ja kysyi kuinka hän jaksoi matkansa perästä. Silloin alkoi Blasius-ukko lavean puheen omasta ja tyttärensä kiitollisuudesta kaikesta hyvän-tahtoisuudesta, jonka ruhtinas oli heille osoittanut, sekä semmenkin hänen armollisesta hyvyydestänsä Niilo Kristerinpoikaa kohtaan, joka myöskin halusi saada hänelle vakuuttaa kiitollisuutensa siitä, että hän heti Tukholmaan tultua oli päässyt vapaaksi.
Hyvänsuopa Blasius-ukko lopetti puheensa nöyrästi pyytäen, että hänen puolalainen armonsa näkisi hyväksi kunnioittaa hänen — Blasiuksen — huonetta käynnillänsä, ja, jos hän pitäisi sen arvollisuudellensa sopivana, ottaisi siellä asuaksensa sen ajan, kuin hän Tukholmassa viipyi.
Czarnkovski näytti olevan sangen tyytyväisenä tämän kutsumuksen suhteen, hän nyökäytti armollisesti päätänsä ja kysyi missä Blasiuksen talo oli, sekä lupasi tulla sinne päivällisten jälkeen.