Niinpian kuin Blasius oli asiansa toimittanut, kiiruhti hän veneelle, jolla hän oli tullut sinne, joko hänellä nyt todellakin oli kiire kotiin, taikka ehk'ei hän voinut tukehuttaa jonkinlaista mielen-kaihoa siitä, että hän taasen oli muukalaisten luona heidän leirissänsä, heidän vallassansa. ** Kotona Blasius-ukon luona oli koko aamupäivällä ollut eloa ja touhua. Puolen tusinaa naispalvelijoita perässänsä, astui Maria upeisin vierashuoneisin, joiden kaunistuksiin ei hänen isänsä ollut säästänyt mitään varoja. Yleinen hyökkäys siivillä ja muilla asianmukaisilla aseilla tehtiin nyt muhkeille huonekaluille, jotka eivät kuitenkaan — tämän sanomme nuoren hallitsijattaren kunniaksi — ensinkään näyttäneet kaipaavan tämmöistä myrskyä. Pöydille levitettiin peitteiksi kullalla ja hopealla kudottuja kankaita, joita hyvänluontoinen Niilo Kristerinpoika kantoi Blasius-ukon hyvin-varustetusta vara-aitasta. Kellarista toi hän myöskin komean kullatun kannun ja hopeisen käsi-astian, joita tuo rikas porvari ehkä oli aikonut arvolliseksi lahjaksi kuninkaalle taikka jollekulle ruhtinaalliselle henkilölle.
Sanaakaan sanomatta antoi Niilo kallisarvoiset kalut Marialle, joka yhtä ääneti, alakuloisena otti ne vastaan ja pani ne sijoillensa. Mutta kuin molempien nuorten silmät sattumalta tapasivat toisensa, punehtuivat he molemmin ja seisoivat ujoina ja hämmentyneinä toistensa edessä. Niilo ei enään luullut saattavansa entisellä veljellisen tuttavallisella tavallansa puhutella häntä, ja se koski hänen sydämmeensä kipeästi, että Maria piti itsensä ikäänkuin enemmän vieraana hänelle, aina heidän vaarahetkestänsä Joutsenkalliolla, vaikka tunne hänessä — Niilossa — sanoi, ett'ei hän milloinkaan ollut niin ansainnut hänen sydäntänsä, kuin juuri silloin. Niilo jo suuttui omalle kainoudellensa.
Äkkiä tuli Blasius-ukko huoneesen: "Hän on täällä tuossa paikassa, lapset!" huudahti hän. "Minä toivon, että otat hänen hyvin vastaan, Maria. Ja sinä Niilo, ole kohtelias hänelle, ja muista, että ainoasti hänen jalomielisyytensä säästi sinun henkesi!"
"Minä en vaivaa häntä läsnäolollani!" vastasi Niilo jalolla ylpeydellä. "Jos hänellä oli oikeus ottaa minun henkeni, niin en minä ainakaan häneltä armoa rukoillut. En minä tietänyt, että kuningas oli kutsunut laivaston tänne, omia alammaisiansa takaa ajamaan."
"Malta, malta, Niilo!" alkoi taasen Blasius-ukko, "minä tiedän hyvin, että sinä, niinkuin monet muutkin nuoret tuli-hullut, et juuri paljoa pidä kuninkaasta sentähden, että hän on paavin-uskolainen; mutta muista että hän nyt kuitenkin on kuninkaamme, jota meidän tulee totella ja pitää kunniassa: kuinka rehellisesti ja kunniallisesti Kaarlo-herttua sitävastoin käyttäikse, tuomitkoon Jumala!"
"Herttua tarkoittaa kuitenkin isänmaan parasta," vastasi Niilo, "ja kaikki rehelliset miehet, jotka toivovat menestystä totuudelle ja oikeudelle, pysyvät hänen puolellansa."
"Niin, niin!" sanoi Blasius. "Hänen ruhtinaallinen armonsa on viisas ja mahtava herra; mutta nyt on kuninkaalla täällä kuitenkin koko sotajoukko!"
"Semmoinen sotajoukko!" keskeytti Niilo ylpeällä hymyllä, "pari sataa taalalaista, jotka huomenna tulevat kaupunkiin, ja me, Tukholman porvarit, pidämme heidät helposti asemillansa. Mutta kyllä se meille vaivoja saa, sillä minun täytyy taasen mennä vahtiin."
Näin sanoen otti hän leveän iskumiekan seinästä ja meni ulos.
"Älä viivy kauvaa, Niilo!" huusi ukko hänen peräänsä. "Täytyyhän sinun kuitenkin tervehtiä Czarnkovskia."