Paavo astui ensinnä sisään avaraan pirttiin. Siellä istui takan edessä vanha akka ja korjasi valkeaa. Kaksi nuorempaa naista oli ruuan valmistamisen toimessa. Korkeassa sängyssä tuvan peräseinällä lepäsi vanha ukko, jonka harmaa parta välkkyi valkean paistetta vastaan.
Ääneti katseli Paavo ympärillensä ja meni sen jälkeen rahille istumaan.
Ei yksikään läsnä-olevista osoittanut ilon tai kummastuksen merkkiä.
Mutta toinen naisista, vaihetettuansa silmäyksen Paavon kanssa, meni
vieraita vastaan ja talutti heitä rahille.
Ukko käänsi päätään ja katseli tulijoita, akan sytyttäessä pari pärettä, paremmin pirttiä valaistaksensa. Vasta pitkän, jnhlallisen äänettömyyden perästä nousi Paavo ylös ja läheni vanhusta, ottaen käteensä lakin, jota tähän asti oli pitänyt päässään. Vanhus teki nyt muutamia kysymyksiä, joihin Paavo kunnioituksella vastasi. Hän kertoi, näet, viimeisten päivien tapauksista. Vaimot kuuntelivat tarkasti tätä puhetta, vaikk'eivät olleet siitä vaarin ottavinaan.
Kun Paavo jälleen oli istunut rahille, nousi vanha akka ylös; meni rouva Gek'in luo ja antoi hänelle kättä, toivottaen hänelle "Jumalan rauhaa". Rouva Gek vastasi ystävällisesti tervehdykseen, jonka jälkeen akka kätteli muita naisia ja sanoi heitä tervetulleiksi. Nyt astui pappi, hyvin tottunut maan tapoihin, ukon luokse ja puuttui puheisin hänen kanssansa.
Paavo meni sill'aikaa ulos. Hänen sisarensa levittivät pöydälle ison liinan, jonka valkoiselle pohjalle oli neulottu monenvärisiä ruusuja. Suuri kistu avattiin, josta muutamia hopeapikareita ja pari suurta tinavatia otettiin esiin. Vähän aikaa puhuttuaan naisvierastensa kanssa antoi akka muutamia avaimia tyttärillensä, jotka sen jälkeen aitasta ja ruokahuoneesta toivat mitä parasta talossa oli.
Paavo tuli takaisin aterialle, joka oli oikeita Suomen ruokalajia: lihaa ja kalaa sekä ääretön ruiskakku. Myös otettiin esiin iso, ympyriäinen tinapullo, jossa oli viiniä. Ruualta päästyään meni Paavo ulos ja veti vähän ajan perästä sisään suuren ja pitkän reen. Hänen sisarensa toivat pari samankaltaista ja näihin tehtiin vieraille sijoja peuran- ja karhunnahoista.
Pappi ja Paavo menivät heinälatoon makaamaan.
Suomen talonpojalla on erinomainen voima valvoa. Heinä-aikana, etäisiä suoniittujansa korjatessaan, hän tuskin ollenkaan nautitsee lepoa. Paavo ei ollut kauan nukahtanut, ennenkuin levoton tunne ajoi hänet ylös ja saattoi häntä vaeltamaan metsän lävitse kotinsa ympäri tutkiaksensa, oliko kaikki rauhallista ja luotettavaa. Nuori talonpoika vaelsi perityllä maallaan, joka hetki peläten siinä näkevänsä vihollisia. Tämä maa oli nyt hänen rehelliselle sydämellensä sitä pyhempi, kuin hänen asunnossaan oli vieras, joka hänelle oli kalliimpi kaikkea muuta maan päällä, vaikka tämä tunne hänessä vielä oli himeä ja epäselvä. Paavo oli varustautunut luotipyssyllään, talon kalliimmalla omaisuudella, jonka hänen vanha isänsä itse oli tehnyt ja joka tämän, niinkuin pojankin kädessä, jo oli ollut monen karhun surma. Keveillä askelilla hiipi Paavo kallioin ja honkain välitse ja tuli viimein siihen vuorensolaan, jossa hän niin kavalasti oli sulkenut tien. Tässä laski hän korvansa maata vastaan kuunnellaksensa. Myrsky oli tau'onnut, kaikki oli hiljaista, ainoastaan muutamat oravat karruttivat mäntyjen latvoissa ja yksinäinen rastas viserteli suloista lauluaan. Taivaan-kannen puna ilmoitti lyhykäisen yön loppua. Paavo kiipesi suureen mäntyyn, päivän valetessa nähdäksensä niin kauas ympärille, kuin suinkin.
Hänen tottunut silmänsä ei jättänyt yhtäkään esinettä tarkastelematta. Jokaisen pienimmänkin muutoksen sumussa ja hänelle niin tutuissa puunlatvoissa olisi hän huomannut; ei vähinkään ääni jäänyt häneltä kuulematta. Vankavedellä näki hän veneen, joka laski Kuruun päin, jonka kellotapuli näkyi etäältä puiden välissä. Maanpuolella ei hän huomannut yhtäkään liikuntoa. Hän astui sentähden alas ja läksi kirkolle.
Vaanjunkkari Roth jätti veneensä ja kumppaninsa rantaan ja läksi astumaan määrätylle kohtauspaikalle. Polku vei hänet maantielle, joka tiheän metsän lävitse kulki kirkolle. Yht'äkkiä huomasi hän puiden välissä esineen, joka tarkistutti koko hänen huomionsa. Se oli kasakki. Kohta oli Roth tehnyt päätöksensä. Kasakki oli yksinään, siis oli hän vangiksi otettava. Roth meni suuren puun suojaan, joka seisoi tien varrella ja jonka sivutse kasakin oli ratsastaminen. Hiljaan laski hän kivärinsä pois, jonka latinkia hän ahnehti, sillä Suomalaiset olivat yleisesti ampumavarojen puutteessa. Sitä vastoin veti hän miekkansa.