Vanhus lähti pois ja parooni meni puolisonsa ja tyttärensä luo.
Malttavaisuudella, jonka välttämättömyys tässä kohden teki la'iksi, autaui parooni Gyldenstubbe kohtalollensa. Hän ilmoitti omaisillensa lähenevän vaaran ja käski panna kaikki kuntoon matkansa varaksi. Hän luuli nimittäin, että tässä, kuten tavallista, oli kysymys matkasta Siperiaan.
"Minä seuraan sinua," huusi päättävästi paroonitar, joka usein oli kuullut miten semmoiset matkat tehdään, voidaksensa tietää mitä uskollinen puoliso voipi tehdä. "Minä kiirehdin panemaan kaikki kuntoon meille molemmille."
"Äitini, ettehän tytärtänne hylkää?" huudahti Natalia silmiensä säihkyessä ja heleämmän punan hänen poskillensa noustessa. "Minä seuraan teitä."
"No niin," sanoi parooni. "Tuon rakkautenne todistuksen kyllä arvasin. Valjastettakoon hevoiset vaunujen eteen. Sinä ja Natalia valmistautte matkustamaan vaunuissa. Sotamiehet kyllä pitävät minusta huolen. Vaunut ajettakoon rantaan, jossa niitä ei kukaan huomaa. Sinä ja Natalia odotatte niissä, kunnes nähdään viedäänkö minä todellakin pois. Käskekää Istvan'in, joka on taitava ajaja, ja tuntee tien, ajamaan rantaa pitkin Seele-salmeen asti. Te ehditte sitten päästä lautalla ylitse, ennenkuin sotamiehet vievät minun alas. Matkustakaa sitten kiireesti Pietariin, ja pyytäkää päästä ministerin puheille. Ehkä pelastukseni siten käy mahdolliseksi. Ei kukaan estä kahden naisen matkaa. Mutta jos minä kokisin paeta ja seurata teitä, minua epäilemättäkin etsittäisiin ja olisin siis vaan asiani pahentanut. Kirjoittakaa Reinholdillekin! Ehkä kirje vielä ennättää hänen Moskovassa. Hän sitten kyllä puhuu puolestani keisarittarelle. Jopa rauhoitunkin, häntä ajatellessani."
Parooni otti esiin rahoja ja kalleuksia, joilla paroonitar ja Natalia varustivat itsensä. Välttämättömimmät valmistukset pitempää matkaa varten tehtiin myös häthätää. Sitten sanoi parooni; "Nyt menen valotornille. Olkoonpa se taikauskoa; mutta minä tahdon löytyä siltä tilalta, jolle korkeampi voima on määrännyt minulle elämäni huolien ja toimien vaikutusalan."
Kun vanhemmat ja tytär hetken ajan katkerin kyynelein olivat syleilleet toisiansa, ikäänkuin päästääksensä tuskaansa valtoihinsa ja sitten sitä suuremmalla pontevuudella sitä hillitä, lähti parooni erääsen saliin, johon kaikki hänen väkensä kutsuttiin.
Täällä hän nyt ilmoitti hämmästyneille palvelijoillensa sen kohtalon, joka oli häneen sattuva. Hän jakoi lahjoja ja palkintoja itkeville, ja antoi käskyjä ja neuvoja talonsa hoidosta, kunnes hän tahi poikansa joutuisi tilaisuuteen sen hoitoon ryhtymään. Hän antoi myös käskyjä siitä, joka nyt heti oli tehtävä. Sitten hän lähti valotornille.
Stolpe odotti herraansa veräjällä. Vanhan palvelijan otsalla lepäsi synkkä päättäväisyys, kun hänen vartalollensa lankesi valo lyhdystä, jonka hän oli asettanut tornin oven sisäpuolelle. Vai'eten kumarsi hän paroonia ja näytti häntä valkealla portaita ylös välisaliin. Täällä istuihe parooni sohvalle ja antaui surullisen mielialansa valtaan.
"Nyt minä menen sytyttämään tulen," sanoi Stolpe. "Jos se nyt valaisee viimeisen yönsä, niin tämä yö on oleva minunkin viimeiseni! Minulla on sentähden muutama sana teille puhuttavana, herra parooni, ennenkuin kuolen. Mutta ensin täytyy valotornin tehdä tehtävänsä, ennenkuin minä vapaasti ja käsitettävästi voin ajatella ja puhua."