Hän meni.
Parooni heitti silmäyksen ympärillensä, hämärässä tornin salissa. Kuinka moni merkillinen muisto häntä täällä ympäröi. Mielipuolen sisaren haamu väikkyi nuhtelevin katsein hänen kuvituksessansa. Mutta hän tutki sydämmensä, tarkasti kuluneen elämänsä tapaukset, eikä hänen omatuntonsa vääräksi tuominnut hänen käytöstänsä sisartansa kohtaan, kun hän vei hänen pois viettelijästänsä ja siitä rikoksen sikiöstä, jota hän ei silloin luullut hänellä olevan. Hän oli tehnyt paraan vakuutuksensa mukaan; mutta senkään tieto ei hänelle rauhaa suonut. Jalon, väärin tunnetun nuorukaisen kuva nousi hänen sielunsa eteen. Se oli Otto Sjöstjernan. Tosin hän aavisti, että Ulrikan pojan ja hänen oman tyttärensä välillä oli äänettömien tunteiden vyö sommeltunut; mutta hän ei voinut hyväksyä yhdistystä, joka ei täyttänyt niitä vaatimuksia, joita hän arvonsa ja perityn nimensä nojassa piti oikeutenansa vaatia tyttäreltänsä. Onneton isä voi sentähden sydämmessänsä etsiä lohdutusta varmassa tiedossa, että aina oli rehellisesti täyttänyt velvollisuutensa. Rikos, josta hän nyt oli syytetty, ei voinutkaan olla rikos syvemmässä merkityksessä: hän oli tehnyt mitä ihmisyyden laki vaati, ja ainoasti jalon päätöksen tieto tässä kohden, antoi hänelle voimaa kestämään sitä kärsimystä, joka nyt oli häntä kohtaava.
Vanha tornin vartija palasi toimestansa ja sanoi hänessä harvastaan huomatulla innolla: "Me olemme tehneet hyvän työn, parooni! Tuolla ulapalla on purjehtija. — Minä näin selvästi valon lyhdystä, jonka se on nostanut mastoon. Tänä hetkenä se siunaa meidän valoamme."
Parooni katsoi ulos akkunasta. Ulkona, tyrskyvien aaltojen hämärässä näkyi lyhdyn valaisema pilkku. Oli mahdotonta tornista katsoen päättää, kuinka kaukana se oli. Ainoastaan sen liikkeistä voitiin huomata, että se läheni koillisesta.
"Vielä siis lohdutus!" huudahti parooni. "Vapauteni viimeisenä hetkenä, te'en kuitenkin vielä hyvän työn."
"Onko viimeinen hetkeni käsillä, herra parooni?" sanoi tornin vartija juhlallisella vakavuudella. "Voinko katsoa olevani kuolemani hetkellä?"
"Ei sinun tarvitse pelätä, ukko Stolpe!" vastasi parooni. "Sinua ei mikään onnettomuus kohtaa. Sinä olet tehnyt tehtäväsi ja totellut minun käskyjäni."
"Minä olen totellut itseäni ja omaatuntoani," puhkesi vartija sanomaan. "Minä olenkin valmis vastaamaan te'oistani. Mutta minä tahdon tietää onko kuolinhetkeni lähellä, sillä ainoasti silloin pääsen valastani."
"Mitä tarkoitat, vanhus?" kysyi parooni. "Mutta — minä en tahdo vietellä sinua valan rikkomiseen. Sentähden sanon sinulle: ole rauhassa. Sinuun ei mikään kova onni kohtaa."
Silloin astui vanhus keskelle salia. "Mutta minä tahdon kuolla," huudahti hän. "Minä kaipaan kuolemaa! Muuten en saa sanoa mitä minun täytyy sanoa."