"Säilytä sinä valasi, Stolpe!" sanoi parooni. "Onhan mahdollista, että minä kuitenkin tiedän, mitä sinä et saa ilmaista."
"Mitä parooni tietää en minä voi arvata," lausui ukko. "Mutta minä tiedän, että valani, jonka vannoin entiselle herralleni hänen kuolinhetkellänsä, olen pitänyt ja pidän vastedeskin. Jo siitä asti, kun herrani ruumiin kera aallot minun ajoivat rantaan tuolla niemellä, olette te, parooni, ollut hyväntekijäni ja auttajani. Jo silloin heti näin, ett'en salaisuuteni ilmoittamalla voinut saada mitään hyvää aikaan; sentähden olen sitä uskollisemmasti pitänyt valani ja salannut sen."
"Onneton salaisuus on kyllä tuttu perheessäni!" tokasi parooni.
"Sisareni häpeän tietävät lapsenikin."
"Häpeän?" toisti Stolpe, tuimasti närkästyen, "Ei sanaakaan, parooni, joka sokaisisi vanhan herrani muistoa!" Hän nyrkitti kätensä ja puri yhteen hampaansa.
"Kuule, Stolpe!" keskeytti häntä parooni. "Täällä on pimeä. Sytytä lamput! En tahdo kätkeytä pimeyteen, kun he tulevat, jotka etsivät minua."
Vartija hillitsi tunteensa ja teki mitä hänen oli käsketty. Sali valostui ja molemmat vanhukset odottivat äänettöminä kohtaloinsa päätöstä.
Kun, tällä ajalla, sotamiehet yhden upseerin komentamina ja kreivi Telepnoff'in seuraamina saapuivat Marienhag'iin, olivat jo paroonitar ja Natalia matkapuvuissa puutarhan kautta lähteneet vaunuille meren rannalla. Kun palvelijat ilmoittivat, ett'ei parooni ollut sisällä, sanoi Telepnoff heti: "Hän on valotornissa. Se on vähän matkan päässä tästä, ja sieltä me hänen löydämme."
Vähäinen joukko, kaksitoista sotamiestä, jatkoivat matkaansa osoitetulle paikalle. Kreivi ei aavistanutkaan, että matkueen, jonka etupäässä hän kulki, voivat paroonitar ja Natalia helposti nähdä ollessansa muutamien pensaitten ja kivien takana rannassa, levottomalla tuskalla odottaen mitä valotornissa piti tehtämän.
Sinne astui sisälle kreivi aseilla varustettuine seuralaisineen. Telepnoff koki kuolettaa sitä hävyn tunnetta, joka liikkui hänessä; kun hän astui paroonin eteen ja sanoi: "Suonette anteeksi, herra parooni, että kutsumattanne näin myöhäiseen tulen luoksenne. Mutta meriasiain-ministeri on nähnyt hyväksi käskeä minun tutkimaan Dagerort'in valotornin asioiden laitaa ja on sitä paitsi täst'edes uskonut minulle sen hoidon. Olen sentähden ottanut mukaani tarpeeksi väkeä, voidakseni sitä puolustaa, jos vihollisia sattuisi tulemaan."
Parooni astui arvollisesti häntä vastaan. Näytti siltä, kuin vasten-mielisyyden ja nurjuuden tunne, joka häneen nousi, kun hänelle ilmoitettiin, että valotornin hoito oli toiselle uskottu, olisi hänessä myös herättänyt rauhoittavan ja toiveisenkin tunteen. "Siinäkö koko asianne minulle, kreivi?" kysyi hän.