"No, mitä sinulla on sanomista?" sanoi Sjöstjerna kääntyen tornin vartijaan päin.
Vanhus oli ennättänyt rauhoittua ensimmäisestä innostansa. Myrskyiset tunteet, jotka äsken panivat hänen muuten vakavia kasvojansa liikkeesen, oli hän taasen sulkenut rintaansa. Silmässänsä vain sähkyi tuli, jota hän ei voinut hillitä. Suuren päätöksen teko osoittihe ukon jokaisessa katseessa ja liikkeessä. "Herra," sanoi hän Sjöstjernalle, "te tiedätte siis olevanne Adolf Sjöstjernan poika? Mikä teidän ristimänimenne on?"
"Otto," vastasi hän.
"Niin oikein," sanoi vanhus. "Se on nimenne — Tiedättekö kuinka isänne kuoli?"
"En," vastasi Otto utelevin silmäyksin.
"Niin kuulkaa siis," alkoi vanhus. "Me jouduimme haaksirikkoon muutamalla karilla Worms'in ja Hiidenmaan välillä."
"Haa!" huudahti Sjöstjerna, "sama kari puuttuikin kartasta."
"Niin," sanoi vanhus, "kaksi vuorokautta ajeli tuuli meitä sinne tänne muutamalla laivan palasella. Herrani vuoti verta. Hän ei puhunut selvään, mutta minä tiedän että hän ajatteli oikein. Hän vaati minulta valan ja minä annoin sen, ja olen pitänyt sen. Minä vannoin ett'en ennen kuolinhetkeäni ilmoittaisi mitä tiesin. Mutta nyt, herra, nyt tahdon puhua, sillä nyt se on välttämätöntä. Minä olen tänään kuullut sanan, joka pakoittaa minun puhumaan, vaikka tiedän, että minun pitää kuoleman jos puhun; sitä vaatii valani. Minä olen kuullut sanan; se oli: häpeä —"
"Häpeä," toisti vanhus vitkaan, tuimasti katsoessaan parooniin. I'ästynyt parooni Akatius tunsi punastuvansa ja Sjöstjernan kasvot säihkyivät tulesta.
"Häpeä," virkkoi Stolpe vielä kerran. "Häpeä ei ole milloinkaan saastuttanut Adolf Sjöstjernan nimeä, sillä häpeää ei takertunut hänen tekoihinsakaan. Häpeä ei sokaise hänen vaimoansa eikä lastansakaan. Te sanoitte tänään sanan, herra parooni, hänen häpeästänsä ja rikoksestansa. Teitä on petetty. Jos joku on teille semmoisia luuletellut, niin —."