"Jumala sen tietää," huudahti parooni ukkoa keskeyttäen, "ett'ei kukaan niin paljon kuin minä, surrut sisareni häpeätä. Mutta jos hän on tämän nuoren herran äiti, niin näytä hänen avioisuutensa toteen! Hän oli ruhtinas Palitkin'in morsian."
"Min'en tunne ketään ruhtinasta," vastasi Stolpe pikaistuneena. "Jos hän oli luvattu toiselle, oli se tapahtunut hänen tietämättänsä tahi ainakin hänen suostumattansa; sillä minä olin itse mukana pienessä kappelissa Kasan'in kirkon vieressä, kun herrani, evesti Sjöstjerna ja kaunis neiti Ulrika Fersen vihittiin. Kaksi upseeria ja kaksi korkeasukuista naista oli myös läsnä. Heidän nimensä ovat kirjoitetut herrani jälkeensä jättämiin paperiin."
"Sinä et voi valehdella, Stolpe'" sanoi parooni, "sinä et tahdokaan valehdella hyväntekijällesi!"
"Niin, parooni," jatkoi vanha tornin vartija, "minä olen teitä vihannut, mutta minä olen teitä rakastanutkin. Nyt se tietäkää. Kun yht'äkkiä veitte pois herrani rouvan, aavistamattansa tavatessanne hänet hovissa, ja sallimatta hänen edes ottaa jäähyväisiä puolisoltansa ja lapseltansa, syttyi minussa viha teihin. Mutta kun pelastitte minun tuulen ajamalta haaksirikolta veneesenne ja sallitte minun ottaa mukaani herrani ruumiin, jonka te hautasitte, minun ollessani sairaana ja tainnotonna; kun te parannuttuani uskoitte minulle vartijan toimen tässä tornissa: silloin opin minä teitä kunnioittamaan, rakastamaan. Tosin olen kuullut, että herrani onneton puoliso on asunut tässä tornissa ja että hän on heittäynyt jostakin akkunasta mereen ja hukkunut; mutta minä en ole sitä nähnyt. Se oli siis tapahtunut sairauteni ja tainnottomuuteni aikana. Mutta sen tiedän, että hänen ja herrani hauta minulle näytettiin; ja ett'ei hyödyttänyt, eikä ollut velvollisuuteni mukaistakaan rikkoa tainnottomalle herralleni antamaa valaani, sen tunsin."
"Niin," lausui parooni, "tainnoton hän varmaankin oli, kun vaati sinulta semmoisen valan. Ilman sitä valaa olisi todellakin moni synkkä ja surullinen hetki elämässäni ollut melkoista loitommalla."
"Jos niin on, parooni, että teillä on ollut surua, on se ollut liiankin helppo rangaistus kovuudestanne sisartanne kohtaan."
Sjöstjerna, vaikka mahtavat tunteet aaltoilivat hänen sydämmessänsä, kuunteli äänetönnä vanhuksen puhetta. Vihdoin hän ojensi ukolle kätensä. "Mutta kuka olet sinä, vanhus," sanoi hän, "joka annoit minulle sen valon, jota etsin. Sinä olet minun pelastanut elämäni raskaimmasta murheesta."
Ukon silmät säihkyivät. "Olenko todella, nuori herrani?" huudahti hän. "Olenko herrani pojalle saanut iloa aikaan? Sitten en ole turhaan elänyt näitä kahtakymmentä vuotta tällä autiolla niemellä ja nyt kuolen ilolla. Tässä, herraseni," sanoi hän, "tässä ovat isänne paperit." Hän otti taskustansa nahkaisen lompakon ja antoi sen Sjöstjernalle.
Vapisevin käsin otti hän lahjan ja avasi sen. Sen sisässä oli pienempi lompakko, johon oli kirjaelemalla ommeltu nimi ja vaakuna. Herrat tunsivat ne kummankin perheen omiksi. Vil'aistuansa papereihin huomasivat he niissä olevan tarpeeksi laillisia todistuksia, että neiti Ulrika Fersen oli vuoden ollut evesti Adolf Sjöstjernan puolisona, kun heidän poikansa Otto syntyi Pietarissa ja kastettiin kaupungin ruotsalaisessa seurakunnassa.
Vanha parooni avasi äkkiä helmansa; virtana vuotivat hänen kyyneleensä, kun hän Ottoa syleillen, lausui: "Oi, onnettoman, rakkaan sisareni poika. Tule syliini, anna minun likistää sinua sydäntäni vastaan; isän sydämmelle, joka nyt saa rakastaa sinua niin, kuin se ennen on toivonut!"