»Nyt minä keksin sen», sanoi Flambeau. »Se on japanilainen. Se muistuttaa noita oikullisia japanilaisia kuvia, missä vuoriston lumi on kuin sokeria ja temppelien kultaus kuin piparikakkua. Se on aivan kuin pieni, pakanallinen temppeli.»
»Niin», sanoi isä Brown. »Minkähänlainen Jumala siellä on?» Ja odottamattoman notkeasti hyppäsi hän korkealle lavalle.
»Kas, sepä oli näppärästi tehty», sanoi Flambeau nauraen, ja seuraavalla hetkellä oli hänenkin tornimainen vartalonsa näkyvissä oudolla korokkeella.
Vaikka korkeuden erotus olikin pieni, vaikutti se sentään näillä autioilla tasangoilla sen, että näki yhä kauemmaksi yli maitten ja meren. Maalla päin hälvenivät pienet talviset puutarhat piirteettömiksi harmaiksi pensaikoiksi, niiden takana näkyivät kaukaisuudessa yksinäisen maatalon matalat vajat ja niitten takaa Itä-Englannin laajat tasangot. Meren puolella ei ollut purjetta, eikä minkäänlaista elonmerkkiä paitsi muutamia lokkeja, ja nekin tuntuivat viimeisiltä lumihiutaleilta, jotka näyttivät pikemmin liitelevän kuin lentävän.
Flambeau kääntyi äkkiä kuullessaan huudon takanaan. Se tuntui kuuluvan kauempaa kuin saattoi otaksua, ja suuntautuvan pikemmin hänen kantapäihinsä kuin kasvoihinsa. Hän ojensi heti kätensä, mutta hän saattoi tuskin olla nauramatta näkemänsä johdosta. Jostain syystä oli lattia pettänyt isä Brownin alla ja onneton pikku mies oli solahtanut maahan. Hän oli juuri kyllin pitkä, tai kyllin lyhyt, että hänen päänsä parahiksi pisti esiin aukosta, ollen aivan kuin Johannes Kastajan pää lautasella. Kasvoilla oli sangen tyrmistynyt ilme, samallainen kuin Johannes Kastajankin kasvoilla lienee ollut.
Vähän ajan kuluttua alkoi hän hiukan naurahdella. »Tämä lava on kai mädännyt», sanoi Flambeau, »vaikka näyttääkin oudolta, että se kannattaa minut ja pettää teidät. Sallikaa minun auttaa teidät ylös.»
Mutta pieni pappi katseli hyvin tarkkaavasti muka mädänneiden lankkujen särmiä ja kulmia, ja hänen katseessaan kuvastui jonkunlaista epäröimistä.
»Tulkaa pois», huusi Flambeau kärsimättömästi yhä ojentaen kättään.
»Ettekö haluakaan tulla pois?»
Pappi piteli taittuneen lankun pirstaletta peukalonsa ja etusormensa välissä, eikä vastannut heti. Lopuksi nousi hän miettivästi: »Tahdonko tulla pois? Enpä! Minä tahdon mieluummin mennä sisään.» Ja hän sukelsi niin äkkiä pimeyteen puusillan alle, että hänen leveä papillinen lakkinsa lähti irti ja jäi aukon suulle, ilman papillista päätä sisässään.
Flambeau katsahti vielä kerran maalle ja merelle eikä taaskaan nähnyt muuta kuin meren, yhtä talvisen kuin lumi, ja lumikenttiä, yhtä tasaisia kuin meri.