Hän kuuli takanaan rapisevaa ääntä ja pikku pappi tuli ryömien ulos reiästä nopeammin kuin hän oli pudonnut sinne. Hänen kasvoillaan ei enää ollut tyrmistynyt, vaan pikemmin päättävä ilme, ja ne olivat ehkäpä vain lumen heijastuksen vuoksi, hiukan kalpeammat kuin tavallisesti.
»No», kysyi hänen ystävänsä. »Löysittekö jumalanne?»
»En», vastasi isä Brown. »Minä löysin jotain tärkeämpää. Uhrin.»
»Mitä peeveliä te tarkoitatte?» huusi Flambeau kiihkeästi.
Isä Brown ei vastannut. Hän tuijotti, otsanahka rypyssä, maisemaa; äkkiä osoitti hän sormellaan. »Mikä talo tuo tuolla on?» kysyi hän.
Seuraten hänen sormensa suuntaa näki Flambeau ensin nurkan talosta, joka oli lähempänä kuin maatila, mutta puuryhmä peitti sen suurimmaksi osaksi. Se ei ollut mikään iso rakennus ja se oli verrattain kaukana rannikosta, mutta koristeet sen katolla viittasivat siihen, että se oli osa samaa kylpypaikkaa kuin huvimaja, pieni puutarha ja käyräselkäiset penkit.
Isä Brown hyppäsi pois huvimajasta, ja kun he kulkivat osoitettuun suuntaan, jakaantuivat puut oikealle ja vasemmalle, ja he näkivät pienen, mutta komean hotellin, sellaisen kuin huvipaikoilla tavallisesti on — pikemmin salonkibaarin kuin tavallisen kapakan. Koko etusivun muodosti kullattu levy kukikasta lasia ja harmaan merimaiseman ja harmaiden, noitamaisten puiden keskellä oli sen lelumaisen ulkonäön alakuloisuudessa jotain aavemaista. He tunsivat molemmat hämärästi, että jos tuollaisessa ravintolassa tarjottaisiin ruokaa tai juomaa, tuotaisiin kai tyhjät tuopit ja pahvikinkut vieraille, niin kuin pantomiimissa.
Siitä eivät he kuitenkaan aivan kohta saaneet varmuutta. Kun he tulivat lähemmäksi paikkaa, näkivät he tuon nähtävästi lukitun ravintolan etusivulla yhden noita käyräselkäisiä tuoleja, jotka olivat koristaneet puutarhaa, mutta se oli paljon pitempi ulottuen melkein koko otsikon pituudelle. Se oli luultavasti asetettu niin, että vieraat siinä istuessaan näkisivät meren, mutta tällaisella ilmalla saattoi tuskin odottaa tapaavansa yhtään katselijaa.
Kuitenkin seisoi pitkän rautapenkin toisessa päässä pieni, pyöreä ravintolapöytä, sen päällä pullo chablis-viiniä ja pari rypäle- ja mantelilautasta. Pöydän takana istui mustatukkainen nuori mies paljain päin, katsellen merelle hämmästyttävän liikkumattomassa asennossa.
Mutta vaikka hän olisi hyvin saattanut olla vahakuva, kun he vielä olivat neljän jalan päässä hänestä, hyppäsi hän pystyyn kuin vieterinukke, kun he tulivat kolmen jalan päähän, ja sanoi nöyrästi, muttei suinkaan arvokkuutta vailla: »Haluatteko käydä sisään, hyvät herrat. Minulla ei tällä kertaa ole palvelusväkeä, mutta minä voin itsekin hankkia teille jotain pientä.»