Ja suuremmaksi varmuudeksi ilmestyi ovelle valkea möhkäle valkeine päähineineen ja esiliinoineen, niinkuin kokilla pitääkin olla, mutta mustilla kasvoilla hehkui tarpeeton kiukku. Flambeau oli usein kuullut, että neekerit ovat hyviä kokkeja. Mutta värin ja arvoasteen välillisessä vastakohdassa oli jotain, mikä teki hämmästyttävämmäksi sen, että hotellin omistaja totteli kokin kutsua, eikä kokki isännän käskyä. Mutta hän arveli, että hyvät kokit ovat tunnetusti vaativaisia, ja sitäpaitsi palasi isäntä sherryineen, ja sehän oli pääasia.
»Kummastelenpa kuitenkin», sanoi isä Brown, »että rannikolla on näin vähän väkeä, vaikka tuo suuri kilpailu on tulossa. Me tapasimme ainoastaan yhden miehen useiden kilometrien matkalla.»
Hotellin isäntä nosteli olkapäitään. »He tulevat kaupungin toisesta päästä, nähkääs, asemalta, kolmen kilometrin päässä täältä. Heitä huvittaa ainoastaan urheilu ja he jäävät hotelleihin vain yöksi. Ja muutenkin on ilma tuskin sopiva päivän paistattamiseen rannikolla.»
»Tai penkillä», sanoi Flambeau osoittaen pientä pöytää.
»Minun täytyy istua tähystelemässä», sanoi mies liikkumattomine kasvoineen.
Hän oli hiljainen, hauskan näköinen nuori mies. Hänen mustassa puvussaan ei ollut mitään erittäin silmiin pistävää, paitsi että hänen musta kaulahuivinsa oli hiukan liian korkealla ja sitä piti kiinni kultainen neula, jossa oli hyvin kummallinen nuppi. Kasvoissa ei myöskään ollut mitään huomattavaa, paitsi tapa, joka luultavasti oli jonkunlainen hermovika — hän piti nimittäin toista silmäänsä paljon pienempänä kuin toista, mikä teki sen vaikutuksen, että toinen oli suurempi, tai ehkä tekosilmä.
Hiljaisuuden katkaisi isäntä sanomalla tyynesti:
»Missä tapasitte tuon miehen matkanne varrella?»
»Omituista kyllä», vastasi pappi, »aivan lähellä — tuon huvimajan luona.»
Flambeau, joka istui pitkällä rautapenkillä lopetellen sherryään, asetti lasin pois ja hypähti seisoalleen tuijottaen hämmästyneenä ystäväänsä. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta sulki sen taas.