»Omituista», sanoi mustatukkainen mies miettivästi. »Minkä näköinen hän oli?»
»Oli jokseenkin pimeä, kun näin hänet», alkoi isä Brown, »mutta hän oli…»
Niin kuin sanottu, voi todistaa, että hotellin isäntä oli puhunut totta. Hänen ilmoituksensa, että kokki oli juuri ulosmenossa, toteutui kirjaimellisesti, sillä kokki tuli ulos juuri heidän puhuessaan, vetäen hansikkaita käsiinsä.
Nyt hän oli aivan toisen näköinen kuin se valkean ja mustan sekoitus, mikä äsken oli näyttäytynyt ovella. Hän oli harjattu ja napitettu aina murjottaviin silmiinsä saakka uusimman, loistavimman muodin mukaan. Hänen mustaan, leveään päähänsä oli pystytetty musta hattu — sellainen, jota ranskalainen sukkeluus on verrannut yhteentoista peiliin. Mutta musta mies oli tavallaan mustan hatun näköinen. Hän oli yhtä musta ja hänen kiiltävä ihonsa heijasti valoa kuin yksitoista tai useampia peilejä. On tarpeetonta sanoa, että hänellä oli valkeat kalvosimet ja valkea kravatti liivien sisäpuolella. Hänen napinreiässään törrötti kopeasti punainen kukka, aivan kuin se äkkiä olisi puhjennut siitä. Mutta tavassa, jolla hän piti keppiä toisessa ja sikaria toisessa kädessään, oli jotakin erikoista, joka aina täytyy muistaa, kun on kysymys rotuennakkoluuloista, jotakin samalla kertaa viatonta ja hävytöntä — niinkuin cake walkissa.
»Välistä», sanoi Flambeau katsellen neekerin jälkeen, »en ihmettele, että nuo tuollaiset lynkataan.»
»Minä en koskaan ihmettele helvetin töitä», sanoi isä Brown. »Mutta niinkuin aioin sanoa», jatkoi hän, kun neekeri, yhä kiskoen äreännäköisenä keltaisia hansikkaitaan käsiinsä, lähti menemään suoraan kylpypaikkaa kohti, omituisena varieté-ilmiönä harmaassa pakkasmaisemassa, »niinkuin aioin sanoa, en osaa kuvata miestä sen tarkemmin kuin että hänellä oli tuuhea, vanhanaikuinen poskiparta ja viikset, mustat tai värjätyt, niin kuin ulkomaalaisten rahamiesten kuvissa. Hänen kaulansa ympärille oli kääritty pitkä, purppurainen huivi, joka liehui tuulessa hänen kulkiessaan. Se oli kiinnitetty kaulaan varmuusneulalla, niinkuin imettäjät kiinnittävät lapsen ruokaliinan leuan alle. Mutta tämä», lisäsi pappi, katsellen rauhallisena merelle, »ei ollutkaan varmuusneula.»
Pitkällä rautapenkillä istuva mies katseli myöskin rauhallisena merelle päin. Hän näytti yhä vielä lepäävän, mutta Flambeau oli nyt aivan varma siitä, että toinen hänen silmistään oli luonnostaan suurempi kuin toinen. Molemmat olivat nyt aivan auki, ja hän ehkä vain kuvitteli, että vasen silmä suureni suurenemistaan hänen tuijottaessaan.
»Se oli hyvin pitkä, kultainen neula ja sen nuppu oli kuin valettu apinan pää, tai jotain sellaista», jatkoi pappi. »Ja se oli kiinnitetty omituisella tavalla — hänellä oli silmälasit ja leveä, musta…»
Liikkumaton mies tuijotti yhä merelle, ja silmät hänen päässään olisivat saattaneet kuulua kahdelle eri miehelle. Sitten hän teki sokaisevan nopean liikkeen.
Isä Brown oli selin häneen ja olisi leimauksessa voinut kaatua kuolleena kasvoilleen. Flambeaulla ei ollut aseita, mutta hänen leveät, ruskeat kämmenensä olivat jääneet pitkän rautapenkin reunuksen päälle. Äkkiä muuttivat hänen olkapäänsä muotoaan ja hän nosti tuon pitkän, raskaan kappaleen korkealle päänsä yli, niin kuin metsänhakkaaja nostaa kirveen iskeäkseen. Tuo pitkä esine oli niin korkealla, kun hän piti sitä pystysuorassa asennossa, että se oli kuin rautaiset tikapuut, joita pitkin saattoi nousta tähtiä kohti. Mutta pitkä varjo oli illan tasaisessa valossa kuin Eifeltornia heiluttavan jättiläisen kuva. Varjon, enemmän kuin rautaisen lyönnin uhka, pakotti vieraan nöyrtymään, väistymään ja pakenemaan ravintolaansa, jättäen jälkeensä litteän, kiiltävän tikarin, jonka hän oli pudottanut juuri siihen kohtaan, mihin varjo oli langennut.