»Se on omituista», myönsi Flambeau. »Mutta se vahvistaa vain minun väitettäni, että tuollaiset huvipaikat näyttävät kauhistuttavan yksinäisiltä kilpailuajan loputtua. Muuten kai miestä ei olisi murhattu siellä.»
»En ole varma, että hän…», alkoi isä Brown, mutta keskeytti.
»Varmako siitä, että hänet oli murhattu?» tiedusteli hänen toverinsa.
»Varma siitä, että hänet murhattiin kilpailuajan loputtua», vastasi pappi yksinkertaisesti. »Eikö teidän mielestänne tuossa yksinäisyydessä ole jotain petollista, Flambeau? Oletteko varma siitä, että viisas murhaaja hakisi yksinäistä paikkaa? Hyvin, hyvin harvoin on ihminen aivan yksin. Ja, lyhyesti sanoen, mitä yksinäisempi hän on, sitä suurempi on vaara joutua tarkastelun alaiseksi. Ei, minä luulen, että siellä täytyy olla jonkun muunkin — Kas tässä on Paviljonki tai Palatsi tai miksi sitä sanotaan.»
He olivat joutuneet pieneen kirkkaasti valaistuun puistikkoon, jonka päärakennus oli iloinen ja kullattu räikeine ilmoituksineen, ja oven molemmin puolin oli kaksi jättiläismäistä valokuvaa Malvolista ja Mustasta Nedistä.
»Hoi», huusi Flambeau suuresti ällistyneenä, kun hänen papillinen ystävänsä asteli suoraan leveitä rappuja ylös. »En tiennyt, että te viimeaikoina olette innostunut nyrkkitaisteluun. Aiotteko mennä katsomaan ottelua?»
»Minä luulen, ettei ottelusta tule mitään», vastasi isä Brown.
He kulkivat nopeasti eteisten ja sisähuoneitten läpi, he kulkivat itse taisteluhallin läpi, joka oli sullottu täyteen lukemattomia istuimia ja aitioita, mutta pappi ei katsonutkaan ympärilleen, ennenkuin he tulivat vahtimestarin pöydän ääreen oven luo, johon oli kirjoitettu: »Toimikunta». Tässä pysähtyi hän ja pyysi saada tavata Lordi Pooleytä.
Ovenvartija huomautti, että lordilla oli paljon puuhaa, sillä ottelu oli kohta alkava, mutta isä Brown osasi olla niin ikävystyttävän itsepäinen, ettei miehen kärsivällisyys ollut varustettu sitä vastaan. Muutaman minuutin kuluttua havaitsi Flambeau olevansa erään miehen seurassa, joka huuteli käskyjä toiselle, huoneesta lähtevälle miehelle. »Varokaa, kuuletteko, nuoria neljännen… No, mitä te sitten tahdotte?»
Lordi Pooley oli gentlemanni, ja hän oli, niinkuin useat meidän rotuumme kuuluvat, huolestunut — etenkin rahojen tähden. Hän oli puolittain harmaa ja puolittain kellahtava, ja hänellä oli kuumeiset silmät ja hyvin korkea, pakkasen purema nenä.